— Merkillistä, kuinka sinun kätesi ovat käyneet viime aikoina koviksi.
— Niinkö? — Setä Frans katsoi hämillään paksunahkaista kämmentänsä. — Saattaapa olla, mutta minähän olenkin tänä talvena käynyt veistokoulua.
— Sinäkö? Ja miksi?
— Muutoin vaan, huvikseni.
Kaija ei tiedustanut sen enempää, ja setä Frans jatkoi rauhassa työtään. Mutta mitä pitemmiksi päivät alkoivat käydä, sitä enemmän ilmaantui sellaista, mikä oli välttämättä saatava valmiiksi, ja niinpä tapahtui, mitä ei ennen ollut milloinkaan tapahtunut, että häneltä usein jäi käymättä Kaijan ja Hellen luona; häneltä ei liiennyt aikaa. Hän pistäysi vaan joskus, katsahti sitten pian kelloonsa ja virkkoi:
— Kyllähän se on harmillista, mutta kotona on niin paljo työtä, ett'en saata mitenkään enää viipyä.
Ensi kerralla tätä kuullessaan Kaija vaan kummasteli, toisella ja kolmannella kerralla kävi luulevaiseksi, ja neljännellä hän oli jo hyrähtää itkuun, mutta pidätti kyynelensä, kunnes toinen oli lähtenyt.
— Miks isä meni pois? — tiedusteli Helle. — Ja miks äiti itkee?
Äiti ei vastannut, mutta kun setä Frans seuraavalla kerralla ilmestyi ovessa niin salaperäisen näköisenä taas, puikelsi Helle hänen jalkainsa väliin, pisti näsäviisaan päänsä ulos ja julisti niin kauhean tärkeänä: "Äiti itkee joka päivä; ihan itkee."
Yks kaks hän oli sedän sylissä.