— Milloinka äiti itkee?
— Kun sinä lähdet pois.
Helle oli heti lattialla jälleen, ja setä Frans astui sisään, kasvoilla syvä katumus.
Kaija istui ikkunan ääressä neuloen. Setä Frans meni suoraan hänen luoksensa ja otti häntä kädestä.
— Sin'et saa olla pahoillasi minuun, — virkkoi hän. — Ymmärräthän, että minä juuri sinua varten teen työtä. Se oli oleva yllätystä sinulle.
— Niin, niin, — vastasi Kaija, koettaen salata kyyneleitä, joita kiilsi pitkäin silmäripsien alla, — mutta minun mielestäni on synti ryöstää päiviä meiltä. Ja minä… minun on kauhean ikävä sinua, — puhkesi häneltä äkkiä.
Setä Frans näytti yht'aikaa niin sanomattoman katuvaiselta ja niin ylenpalttisen onnelliselta, että Kaijan täytyi purskahtaa ääneensä nauramaan, ja hänen iloinen naurunsa tarttui Helleenkin, vaikk'ei poikanen ensinkään käsittänyt, mille tässä nyt nauretaan.
Viimeksi rupesi setä Franskin nauramaan.
Hänestä näytti, kuin olisi huone äkkiä tullut täyteen päivänpaistetta, vanhasta, hänen lahjoittamastaan venetialaisesta kynttiläkruunusta ruveten, joka riippui katosta, ja jossa valo tuhansissa väreissä taittui pieniin prismoihin, hamaan kaukaisimpaan nurkkaan, jonne päivän säde ei milloinkaan päässyt.
Mutta sen iltapäivää hän oli Kaijan luona, kuten ennenkin, ja sinä iltana Kaija lauloi, setä Fransin seisoessa hänen takanaan ja vihellellen mukaan: