Puna rosmariini pieno,
Oma armahani vieno!
Viikon verran vuotat kun,
Olet minun, minä sun!
Puna rosmariini pieno,
Oma armahani vieno!
Ja sellainen raikui riemu hänen äänessään, että setä Fransin täytyi taivuttaa hänen päänsä taaksepäin, kesken hänen lauluansa, ja katsoa häntä syvään noihin herttaisiin, loistaviin silmiin.
* * * * *
Mutta nyt oli huhtikuu ja hääpäivän aatto-ilta… tuo kummallinen ilta… siihen kätkeytyy niin monta hentoa tunnelmaa ja niin paljo valoisata kaihoa… aina sitä sittemmin muistaa jonain nuorena, vavahtelevana, joka päättyy suureen säihkyvään valonsäveleesen.
Aurinko oli koko päivän lämmittäen paistanut huoneisin… nyt se oli mennyt mailleen Frederiksbergin puutarhan taakse ja laskiessaan lähettänyt kokonaisen sädehulmeen keltaista ja punaista ja karmosiinia Söndermarkin puitten latvoihin.
Helle nukkui makeasti pienessä vuoteessaan.
Setä Frans oli vienyt Kaijan katsomaan "yllätystä". Käsikkäin he astuivat ylös portaita tulevaan kotiinsa.
Setä Frans pysähtyi oven eteen ja otti taskustaan avaimen… Silloin he äkkiä katsahtivat toisiinsa ja muistivat kumpikin sen illan, jolloin Kaija oli sulkenut häneltä oven siihen kotiin, joka oikeutta myöten oli Frans sedän koti. Kaikki entis-ajan muistot palasivat ja hiljaa kuiskuttivat heille. Mutta sitten laski setä Frans kätensä hänen hartioilleen.
— Nyt me unohdamme kaikki, mitä takana on, — virkkoi hän, — ja muistelemme sitä vaan, mitä on edessäpäin.
Hän kiersi lukon auki.