Suutelolla sulki Kaija hänen suunsa ja hyppäsi sirosti portista sisään. Mutta Dam avasi portin vielä kerran.
— Missä vihkiäiset? — kysäisi hän ulos illan pimeyteen.
— Pienessä maalaiskirkossa, hyvin, hyvin kaukana.
— Miksikä niin? — Äänessä kuului pettymystä.
— Siks'että olisit oma itsesi. Meidän vihkiäiset eivät saa olla näytelmää, — vastasi tyttö lujasti ja päättävästi.
— Tuommoinen maalaiskirkko ja määkivä lukkari… mitä tunnelmaa siinä nyt olisi? — yritti Dam. Mutta tässä kohden oli Kaija taipumaton.
— Minut vihitään niin kaukaisessa nurkassa kuin suinkin voin löytää, — lausui hän. — Eikä siinä saa olla läsnä muita kuin isä ja setä Frans.
Hän oli ennättänyt ensimmäiseen kerrokseen. Siellä hän kumartui kaiteitten yli ja lisäsi kiusoitellen:
— Mutta saathan sinä olla tulemattakin, jos miellyttää. Dam oli näkevinään pimeässä tytön hivusten hohteen ja hänen silmäinsä hehkun.
— Velho! — kuiskasi hän ja juoksi portaat kolmella harppauksella ylös. — Veden immyt sinä, salon sinipiika!