Hän kuuli oven sulkeutuvan ja palasi kotia lemmestä julki juopuneena.
3.
Ei kenkään lupia liittänyt
Suloaatteisin sitovammin
Kuin kaks', jotka rakensi taloansa,
Kuin kaks', jotka saavutti satamansa.
Kaija kulki tavallisella kävelyretkellään setä Fransin kanssa
Langenlinjen ja Kastelsvoldenin poikki.
Ja koska Peter Damin myötäänsä täytyi olla harjoituksissa, niin olihan aivan luonnollista, että nämä kaksi laittelivat taloa kuntoon.
Ylevä kuosi, yksinkertaiset piirteet vallitsivat noissa huoneissa.
Ei niissä ollut rahtuakaan Pietari Damin henkeä; kaikki huokui
Hallingien suvun traditioneja.
Setä Frans yllätti itsensä eriskummaisesta erehdyksestä: hän oli laittelevinaan kuntoon kotia itselleen ja Kaijalle. Senvuoksi tuli kaikki, pienimmät yksityisseikatkin, heidän kumpaisenkin mieltä myöten; senvuoksi ei setä Frans kammonnut mitään ponnistusta, saadakseen kaikki niin täydelliseksi kuin mahdollista. Hän juoksi huonekalukaupoissa ja tapisserioissa, hän osti kartiinilistoja, otti oviverhoista mittoja, hän sovitteli sinne tänne nurkkiin pieniä, käytännöllisiä kaappeja ja kävi Kaijan kanssa ostelemassa mattoja ja uutimia. Illoin he istuivat Frans sedän kamarissa, tehden piirustuksia semmoisiin, mitä vielä puuttui. Ja silloin he usein innostuivat työhönsä niin, että heidän tuuheat tukkansa sekaantuivat toisiinsa pöydän yli ja kädet äkkiä kävivät yhteen. Tytön lähdettyä hän silloin välisti puheli:
— Se on mahdotonta, että minä menetän hänet, mahdotonta, että hän menee naimisiin Peter Damin kanssa. Me, me kaksi, olemme luodut toisillemme. Ja kun me kaksi olemme yhdessä, silloin ei maailmassa ole mitään paitsi meitä. Kuinka hän saattaa olla niin sokea, ett'ei tuota näe? Dam ei ymmärrä häntä ensinkään, mutta minä ymmärrän, ymmärrän, ennenkuin hän vielä puhuukaan. Eräänä päivänä hän kyllä tulee tänne ja sanoo: "Tuo uusi koti se on laitettu meitä varten, setä Frans! Sinä ja minä, me yksin siinä asumme… Ja yhdessä me sitten menemme sinne eikä ole koko maailmassa oleva kahta sen iloisempaa ihmistä."
Kun setä Frans myöhemmin näitä aikoja ajatteli, tuntui hänestä kuin he olisivat kahden kesken vaeltaneet lumotussa maassa, missä kummallisimmatkin asiat käyvät luonnollisiksi, ja missä satu on suurempi todellisuutta.
Entäs Kaija? Hänen mietteensä olivat niin usealle haaralle hajaantuneet, tunnelmat niin monenlaisia, ett'ei hän milloinkaan saanut niitä kootuiksi. Ei sitä asiata maailmassa, mitä hän ei olisi saattanut sanoa setä Fransille; silloin vaan kuin hän olisi tahtonut puhua Peter Damista, silloin vaan tuntui kuin ei puhe oikein ottaisi sujuakseen. Sitä enemmän hän silloin ajatteli Damia, ymmärsi hänen mielensä jok'ainoasta replikistä, jok'ainoasta hengettömästä esineestä tuossa kodissa, jonka kuntoonpanossa hän niin sanomattoman uutterasti puuhaili. Mutta tuskin hän Pietari Damista koskaan sanaakaan mainitsi. Tämä se saattoi Frans sedän harhaan, — ei niin, että hän olisi luullut tytön olevan irti kaikista velvollisuuksista, vaan niin, että hän oli varmasti tietävinään jotain merkillistä tapahtuvan. Hän odotti odottamistaan sitä, mitä tuleva on… Koko hänen olennostaan heiasteli nuoruuden voimaa ja reippautta, onnellista odotusta, joka pani Kaijan hämmästymään.