Ja lapsenkätöset luoksein
Ne kurottuu,
Ja lapsen-unia mielein
Taas uneksuu.
Näin hämäriss' istumme usein
Me rinnakkain.
Ja lyhdyn valossa silmät
Luo kyyneltä vain…
21.
Suru on pyhäkkö, johon ei joukolla astuta. Se on yksinäisten sielujen tyyssija… tyyssija, johon pääsee kätkeytymään…
Kaija pani tähdelle, että kenen kanssa vaan hän näinä aikoina haasteli, aina hän sai kuulla saman lauseen mitä erillaisimmilta ihmisiltä: "Onhan teillä muistot elämänne kannattajina". Eivätkö nuo ihmiset, eikö yksikään heistä ymmärrä, että ikävöivälle on muistojen lohdutus Tantalon tuskia? Eivätkö he tiedä, että kaikki se hivuttava kaiho, mikä sieluun on imeynyt, kasvaa muistoissa?
Hänen täytyi naurahtaa, kuullessansa heidän puhuvan, sillä hän kyllä tiesi, mitenkä asian laita on! Hän tiesi, että tuo "muistoista eläminen" on pelkkä fraasi vain. Rakkaus saattaa siinä lämmitä, uskollisuus kasvaa, mutta ihminen itse ei voi elää muistoista. Hän vaatii jotain oleellista. Hän vaatii varmuutta kohtaamisesta siellä, missä alat ovat avarammat, näyt korkeammat.
Väliin hän luuli kuolevansa kaipauksesta, mutta hän eli vielä, sillä ihminen ei kuole, niin kauan kuin hänellä on toivoa jälleen-näkemisestä.
Joskus kumminkin tuntui, kuin kaikki se suru, jolle hän Hellen tähden niin väkivaltaisesti oli rakentanut sulut eteen, olisi tukeuttamaisillaan hänet, ja silloin hänen täytyi päästää se ilmoille, maksoi mitä maksoi.
Silloin hän välisti pysäytti kadulla jonkun vanhan tuttavan, saadakseen vaan purkaa sydämensä sisimpiä.
Mutta uutena vaan suru jaksaa kiinnittää puoleensa ulkopuolella olijata… sitten käy, niinkuin laulussa sanotaan: