Mutta väliin äiti istui aivan äänetikin, puristaen häntä vain sylissään, kyynelten hiljaa virratessa pitkin poskia. Ja silloin tuntui Hellestä niin kummallisen juhlalliselta, ja tietämättään hän silloin vuodatti äidin kanssa kyyneleitä.
Vasta sitten kuin äiti oli noussut ylös ja lamppu sytytetty, vasta sitten Hellestä tuli tuo sama iloinen poika, joka päivälläkin oli keikkunut ja juoksennellut. Ja silloin äitikin kokonaan unohti oman itsensä ja kiintyi kokonaan poikansa leikkiin.
Pojan nukuttua, hän luki korehtuuria myöhään yöhön, kumarruksissaan kosteitten lehtien yli, joista vielä haiskahti painomuste, ja pakottamalla pakottaen ajatuksiansa pysymään tässä työssä. Mutta kun työ oli päätetty, pani hän käsivartensa pöydälle, painoi kasvonsa niihin ja antautui kiihkoisasti surunsa valtaan. Silloin hän otti esille vanhan luentovihkon, josta Frans sedän kuoleman jälkeen oli tullut hänen ainainen ystävänsä ja uskottunsa. Siihen hän kirjoitti:
Hämärissä me istumme usein,
Sitä muistellen,
Sitä ystävää, joka meiltä
Niin kauas men'.
Poski poskessa istumme tässä
Me rinnakkain,
Ja lyhdyn valossa silmät
Luo kyyneltä vain.
Ja tuhansin mietteitä hiljaa
Nyt ennättäy,
Mut tuhansin tein ne poiskin
Taas kauas käy.
Ne kaikki on kaihoa kovaa,
Niin kiihkeää,
Tuhat yhdeksi käy, ja sydän
Sen ymmärtää.
Niin se kaiho on syvä ja korkee,
Niin pohjaton,
Ett' aikain takana rajat
Ne sillä on.
Hämärissä kun istumme kahden,
Niin useesti
Mua lapsen silmät katsoo
Tuoss' ääneti.
Isän sanoja siinä silloin
Laps' muistelee,
Ja muistoja lapsenhuulet
Ne kertoilee.