— Halloo! — kuului hento ääni ensin arjistellen, sitten kovemmin ja rohkeammin. — Onko Jumala kotona?… Kiitos… Kuules nyt, hyvä Jumala! Etkö Sinä tiedä, missä isä on? Äiti sanoo, että hän on Sinun luonasi… Halloo! Onko se isä? Auta nyt Helleä, että saatais äiti kotia taas. Ei äiti enää ole Hellen luona…
Äiti kuunteli, hengityskään pidätellen… Kivettynyt ilme kasvoista katosi, ja sijaan tuli syvä surumielisyys.
— Poika on oikeassa, — ajatteli hän. — Enhän ole hänen luonaan ollutkaan siitä saakka kuin Frans kuoli. Minun sieluni on ollut kaukana täältä. Vainajalta olen unohtanut hänet, joka hengissä on. Mutta tästä puolin on oleva toisin, toisin täytyy olla.
Ja hän riensi makuuhuoneesen.
— Äiti tulee! — lausui hän, käyden polvilleen pienen vuoteen viereen. — Äiti tulee kotia Hellen luokse eikä koskaan enää lähde pois, ei koskaan!
Poikanen kietoi kätensä hänen kaulaansa, ilosta huutaen:
— Kuuleepas isä Helleä! — Ja sanomaton riemu raikui lapsen äänessä.
Sen illan jälkeen Kaija otti elämäntehtäväkseen salata pojalta surunsa, jott'ei riistäisi iloa hänen lapsuudeltaan. Hän pakotti itsensä leikkimään pojan kanssa tuntimäärin ja teki muun osan päivää kuumeen-omaisella innolla työtä.
Hämärissä, kun valoa katulyhdyistä tuikahteli arkihuoneesen, istuivat he Frans sedän vanhassa sohvassa… vierekkäin; aivan lähekkäin toisiansa, poski poskessa kiinni… selvästi tuntien, ett'ei heitä enää ole kuin kaksi.
Hyvin usein Kaija silloin haasteli isästä, ja poikanen, tarkkamuistinen kuin lapset konsanaankin, pisti aina väliin: "Niin muistatkos silloin, kuin…?… Entäs silloin, kuin…!"