Hiljaiset askelet
Täynnä surua niin!
Ei ne äännä, ei pauhaa,
Ne hiljalleen
Vain huojuen käy
Ja etsivät rauhaa.
On kuin katsois ne tänne,
Mut katseessa vain
On itku ja huoli…
Voi aatokset nuo,
Jotk' ois aateltu, mutta
Ne haihtui, kuoli!
Raskahat askelet,
Haavoissa niin
Ja kaihosta hurjat!
Vailla neuvoa ne,
Tiet' ei tunne he,
Näin kulkevat, kurjat!
Ja mukana heillä
On astuissansa
Vain muistot nuivat…
Voi, puheet nuo,
Jotk' ois puhuttu, mutta
Kaikk' unhottuivat!
Kuiskivat askelet…
Niiden tie käy pois,
Se kauas johtaa.
Mut uudestaan
Ne palaa taas
Ja muiston kohtaa:
Sen jäljiss' on verta,
Sydänverta vain
Kuin kastetta joi se…
Voi aurinko tuo,
Jok' ois paistanut, sammui
Ja pimeän toi se…
* * * * *
Joka päivä hän kävi Hellen kanssa hautausmaalla. Siellä hän istui kuin marmoripatsas itseensä vajonneena, kunnes Helle, joka oli leikkinyt hautakivien välissä, tuli saapuville ja herätti hänet, kovalla äänellä ilmoittaen, että hänen on nälkä.
Silloin hän nousi ja meni poikansa kanssa kotia yhtä koneen-omaisesti kuin oli tullutkin.
Hellestä alkoi tuntua yhä selvemmin, ett'ei äiti enää ole hänen luonansa. Ei hän tiennyt, miksi, mutta niin vaan tuntui, kuin ei äiti olisi kotonakaan. Hellen oli ikävä häntä… tuntui samallaiselta kuin silloinkin kuin äiti oli Norjassa, vielä ikävämpikin, sillä olihan hänellä isä silloin luonaan.
Poika huokasi oikein sydämen pohjasta ja rupesi miettimään, millä keinoin saisi äidin takaisin kotia. Isä kyllä neuvoisi, se on vissi se, mutta äitihän sanoo, ett'ei isä kuule, vaikka häntä huutaiskin… ja taivaasen on niin hirmuisen pitkä matka!… Entäs jos ottaisi ja telefonoisi! — iski hänelle äkkiä mieleen. Hän muisti niin selvään, kuinka hän kerran oli äkkiä ruvennut pelkäämään pimeässä ja telefonilla pyytänyt Jumalalta kynttilää ja oli saanut sen heti.
Varminta sentään olis, niin hän mietiskeli, soittaa ensin Jumalalle, sillä mitenkäpä sen isän muutoin löytää!… saattais Jumalakin luulla, että Helle on unohtanut hänet… Ei, kyllä hän saa äidin takaisin kotia… jahka tästä vaan ilta tulee, sillä Jumalan kanssa on paras puhua illalla, kun on pimeä. Ja poikanen liikkui ja hääri koko päivän, kasvoilla hiljainen toivo. Hän jaksoi tuskin odottaa sitä hetkeä, jolloin oli päässyt vuoteesensa, ja äiti mennyt pois, sammutettuaan kynttilän.
Kaija istui arkihuoneessa kattolampun alla, silmissä tuo kankea, tuijottava, poissaoleva katse, joka viime aikoina oli käynyt hänessä niin tavalliseksi. Äkkiä hän kuuli viereisestä huoneesta Hellen äänen. Hän nousi kuuntelemaan.