Mutta silloin hän puhkesi itkuun, niin sydäntä särkeväiseen kuin ainoastaan se nainen saattaa itkeä, joka tietää menettäneensä korkeimman onnen.
20.
Hämärissä me istumme usein,
Sitä muistellen,
Sitä ystävää, joka meiltä
Niin kauas men'!
Poski poskessa istumme tässä
Me rinnakkain,
Ja lyhdyn valossa silmät
Luo kyyneltä vain.
Hautajaisten jälkeisenä päivänä hän kuljeskeli kuin unissa-kävijä ylt'ympäri. Ei hän haastanut kenenkään kanssa eikä ajatellut muuta kuin omaa syvää suruansa.
Tuntikausia hän käveli edestakaisin tyhjissä suojissa, missä kaikki muistot puhuttelivat häntä hänen äänellään.
— Kuinka minä olen tyhjiin hukannut elämän meiltä molemmilta! — Näin hänen iski mieleensä joskus, ja silloin löi sydän niin lujaa, että jok'ainoa sykäys teki kipeätä.
Väliin hän lensi tulipunaiseksi, ajatellessaan sitä päivää, jolloin hän oli antaunut miehelle, jota hän ei rakastanut, sillä välin kuin se mies, jolla olivat kaikki hänen ajatuksensa, istui hänen vieressään todistajana! Ja silloin hän oli aina kuulevinaan piskuisten huutoja. Ne itkivät häntä, nuo hennot äänet, ne kutsuivat häntä jostain kaukaa… ja hän ojensi käsivartensa niitten luo, mutta hervautti ne jälleen alas, synkkää, kolkkoa epätoivoa täynnään: nyt hän hän ei enää voi heitä saavuttaa.
Illalla hän istui Frans sedän kirjoituspöydän ääreen, mutta ei rohjennut avata sitä. Hän pelkäsi menehtyvänsä kalvavaan ikäväänsä… pelkäsi nähdäkään hänen käsialaansa.
Mutta kerran illalla hän tarttui hänen kynäänsä ja kirjoitti puhtaalle lehdelle hänen luentovihkoonsa. Hän kirjoitti varsin hitaasti ja loppuun päästyään pani vihkon kiinni, kirjoittamaansa lukemattakaan: