Frans sedän kuolemasta saakka oli hän vihannut kevättä. Hän olisi tahtonut, että olisi talvi, kylmä, pimeä talvi, päivänpaistetta vailla. Kaikki tuo heräjävä elämä, joka raikuen laulaa ilmassa hänen ympärillään, — se on yhtä ainoata viiltävää pilkkaa hänen onnestansa kadonneesta!… hänen, jonka täytyy yksin kuunnella ikuista hääriemua luonnossa! Hän oli pistänyt sormet korviinsa, kuullessaan linnun laulavan, laskenut uutimet alas, kun päivä akkunaan paistoi, paennut kaikkea tuota valoa, jota hulmusi sisään hänen päällensä aamusta varhain, myöhään iltaan.
Nyt hän äkkiä käänsi kasvonsa aurinkoa kohti. Itsehän hän oli näin sanonut:
Pane piirteitäsi,
Elon armaan käsi,
Minkä hyväksi näät.
Ma kaikkehen taivun,
Ma nousen ja vaivun.
Oi kirjaani piirrä,
Sä säälimätä
Mut lehteä yhtään
Älä tyhjäksi jätä!
Hän ei saa unohtaa noita lämmön ja valon ja voimain päiviä, vaikka ne nyt ovat kadonneet. Totta kyllä, että päiviä:
… toisia tuli,
Hädän päiviä, niin;
Ilot tuskihin vaihtui
Ja murheisiin,
mutta kumminkin:
… kaikki, kaikki Ne kestettiin!
Hänen täytyy ottaa suru, niinkuin ilokin ehjänä. Ei auta, vaikka hän tuhannen kertaa päivässä sanoisi itselleen, ett'ei hän voi olla yksin, — hänen täytyy, täytyy… vieläpä olla riemuissaan ja iloita siitä, että hänellä on Helle.
Hän nousi. Hän päästi kaikki keväimen tuhannet äänet viiltelemään hänen rintaansa, kunnes ei enää kipeältä tuntunutkaan. Ja hän astui sisään tuohon suureen yksinäisyyteen, joka riistää; elämältä ilon, mutta ei riistä sen runsautta… joka verkalleen valmistelee ihmistä viimeiseen yksinäisyyteen, kynnykselle sen oven, joka aukenee iankaikkiseen riemun-yhteyteen!
Kaikki elämän vähäiset surut ja vähäiset ilot ja suuret toiveet ja suuret pettymykset — ne olivat kuin hiekkajyväsiä, jotka juoksivat hänen sormiensa lomitse.