Ja näin hän pääsi niin pitkälle, ett'ei ollut hänellä kuin yksi ainoa ilo: katsella luvattuun maahan, ja yksi ainoa sana: päivät ovat niin pitkiä.
* * * * *
Sellaisena hänet näin, tyynenä kesäkuun iltana, joka melkein huomaamatta vaihtui valoisaksi yöksi.
Musikki oli jo aikaa sitten vaiennut, valot sammuneet, mutta yhä hän vielä siinä istui.
Mitä hän siitä välittää, että kaikki hänen ympärillään vaikenee, että majakkatuli sytytetään yksinäiseen yöhön, ja että hiljaisuus ulapalla tuolla synnyttää elävissä ihmisissä kummallisia käsityksiä tuonen purresta, joka purjeet lepällään hiljaa liikkuu merenpinnalla!… Ei kuolema häntä kammota… Ajatuksissaan hän istuu… eteenpäin kumartuneena… hän katsoo ohi kaiken, läpi kaiken… Hehkuvin silmin hän siinä istuu, tuijottaen kauas nuoruutensa lumottuun maahan…