— Kuinka somaa kaikki! — puheli hän. — Luuletko, että maailmassa kellään on sen somempaa kuin meillä?
Mutta äkkiä kiertyi kyyneleitä hänen silmiinsä.
— Äiti raukka! — virkkoi hän. — Hänhän ei tiedä tästä mitään; hän ei saa milloinkaan nähdä kaikkea tätä… Voi kuinka minun olisi yksinäistä ilman sinua, setä Frans!
Hän otti sedän käden omiinsa, ja lämmin, sähköisä virta sävähti silloin setä Fransin lävitse.
— Nyt hän sen sanoo! — ajatteli hän.
Silloin Kaija kietoi kätensä hänen kaulaansa ja kuiskasi:
— Minä olen niin iloinen siitä, että sinä olet huomenna mukana. Sinähän olet minulle isä sekä äiti ja ystävä ja veli. En voi ajatella onnea, johon sinä et olisi osallinen.
Frans sedän päätä huimasi äkkiä. Tuntui kuin jotain olisi raunioksi rauennut hänen jalkainsa alla. Hän tunsi itsekin kasvonsa äkkiä käyneen kankean kalpeiksi. Tuo välittömyys tytön olennossa, tuo hyväilytapa — ne osoittivat Frans sedälle hyvinkin selvästi, ett'ei tytössä ole pienintäkään lemmen tunnetta häntä kohtaan. Hänellähän on vain pelkkä setä Frans, joka oli ollut suuri jo tytön piennä ollessa, ja joka aina on näyttävä vanhalta hänen silmissään, hän kun on seitsemäntoista vuotta vanhempi Kaijaa.
Tyttö huomasi muutoksen hänen kasvoissaan ja säpsähti.
— Ethän vaan tule kipeäksi! — huudahti hän. — Eihän vaan taas se sydän?