Toinen myhähti katkerasti.
— Kyllä se vähän sitä oli, mutta älä ole huolissasi… se meni ohitse.
Kaija muisti, kuinka hän puolikasvuisena tyttönä monasti oli seisonut sedän oven takana, hiljaa kuin hiiri, kuunnellen ja pelvosta vavisten, tietäessään, että sedällä on sydänvika. Sedän tultua ulos ja tiedustellessa, mitä hän siinä tekee, oli tyttönen hyyristynyt häneen ja väräjävällä äänellä virkkanut:
— Rupesi niin äkkiä pelottamaan, kun luulin, että sinä olet kuollut. Koulussa ne haastaa sellaista, että kellä on sydänvika, se kuolee äkisti. Mutta sinä et saa kuolla ennen minua, setä Frans, et saa, kuulethan.
Sama hätä värisi nytkin äänessä, kun Kaija kumartui hänen ylitsensä.
— Muista, mitä olet minulle luvannut, — rukoili hän, koettaen myhähtää, vaikk'ei se ottanut onnistuakseen. — Sin'et saa kuolla ennen minua.
— Nytpä ei sillä suurta väliä, — vastasi toinen katkerasti. —
Sinullahan on ystävä.
— Ei ketään sellaista kuin sinä! — pääsi häneltä ehdottomasti, — ei ketään, jonka menettäminen olisi minulle niin katkeraa kuin sinun.
Vähäinen ilon väre välähti Frans sedän silmissä, mutta sammui pian taas. Kääntyen sitten äkkiä tytön puoleen, hän kysäisi:
— Oletko varma siitä, että hän on sinulle kyllin rakas?