— "Kyllin"… mitä sinä sillä tarkoitat? — virkkoi Kaija vitkastellen.
— Oletko varma, ett'ei sinussa ole mitään sellaista, minkä kanssa olet käynyt välipuheille, ennenkuin annoit sen hänelle?
— Olen, — vastasi toinen nopeasti, vaikka epävarmana helähtikin ääni; sen hän kuuli itsekin, mutta ei voinut ymmärtää, miksi.
— Saattaahan vaatia liiankin paljon, — lisäsi Kaija, ikäänkuin liitteenä siihen ajatukseen, joka oli häneltä jäänyt sanoiksi pukematta.
— Ei rakkaudessa! — huudahti setä Frans. — Rakkaudessa ei parhainkaan ole kyllin hyvä. Katsos tätä.
Hän irroitti sormuksen kellojensa peristä.
— Tämä oli äiti vainajalla aina sormessaan, — virkkoi hän. — Minä otin sen hänen ryppyisestä kädestään, kun hän makasi arkussansa. Sisällä siinä lukee: "Vaadi kaikki. Anna kaikki." Tätä tunnuslausetta olen elämässäni aina koettanut toteuttaa. Se se personallisuutta suorana kannattaa. Älä tilassa tukalimmassakaan tyydy vähempään kuin siihen, mikä parhainta on. Älä kalliimmassakaan uhrauksessa tyydy vähempään kuin siihen, mikä suurinta on.
Hän kumartui äkisti tytön puoleen ja painoi sormuksen hänen sormeensa.
— Minä annan sen sinulle tämän illan muistoksi.
Tytöstä tuntui — hän ei itsekään tiennyt, miksi, — kuin olisi tuossa palanen jäähyväisiä. Kyyneleitä alkoi hillittömästi tipahdella hänen syliinsä.