Onnellinen hän oli tuntenut olevansa näinä viikkoina. Joka päivä oli ollut kuin uutta juhlaa hänelle ja Pietari Damille, mutta kaiken tämän ohella hän oli kaivannut "laulua venheessä". Oli silmänräpäyksiä, jolloin hän oli selvään tuntenut olevansa pelkän melan varassa, nyt, enemmän kuin koskaan ennen. Tuo hetken tunnelma oli ollut niin valtava, että hän oli päättänyt, maksoi mitä maksoi, reväistä itsensä irti siitä. Ja niin hän äkkiä oli ruvennut laulamaan kaikkein iloisimpia laulujansa, saadakseen mielensä taas reippaammaksi. Hän oli noussut sitten ja oli juuri ollut sulkemaisillaan pianon, kun setä Frans oli sanonut hiljaisella äänellään — ja Kaijasta oli tuntunut, kuin olisivat sanat kohdanneet häntä tuolta kaukaa pimeästä —:
— Nyt sinä olet laulanut niin paljon muille. Laulahan hiukan minullekin.
Ja silloin oli Kaija laulanut nämä kaksi pikku värssyä:
Mit' on elo enimmin?
Murhetta!
Mit' on ydin useimmin?
Murhetta!
Mit' on "hyvät kadottaa"?
Voittoa!
Mit' on "pahat kukistaa"?
Voittoa!
Mutta sittemmin hän oli päättänyt, ett'ei hän pitkään aikaan kutsu
Frans setää heille päivälliselle.
Kaija oli aina iloinen, milloin setä Fransia ei ollut näkyvissä, mutta joka kerta kuin tämä tuli, valtasi hänet selittämätön levottomuus. Oli kuin aurinko olisi käynyt pilveen.
Pietari Dam antoi hänelle kerran tietämättänsäkin selityksen tuohon.
— Kummallinen mies tuo setä Frans, — virkkoi hän.
— Tuntuu kuin hän pakottaisi ihmistä ajattelemaan.