— Sinä olet oikeassa, — virkkoi Kaija, ja Dam näki hänen kasvoistaan, kuinka syvästi hän sen tuntee.
— Hassutuksia! — jatkoi Dam reippaasti. — Kun on nuori, sellainen kuin sinä ja minä, silloin pitää elää eikä ajatella!… Emmekä me ajattelekaan. Vai kuinka?
Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa.
— Niin, emme ajattelekaan, — lausui Kaija, hiljaa pujotteleiden hänen sylistään. — Me elämme keskenämme kuin suuret lapset. Milloin sinä et kerro teatterijuttuja, silloin me haastelemme rakkaudesta, ja kun emme rakkaudesta puhele, silloin sinä kerrot teatterijuttuja.
— Niinkuin ei lasten elämä olisi kaikkein onnellisinta! — lausui
Pietari Dam, edes jotain sanoakseen.
Mutta Kaijaan iski tuskallinen aavistus, ett'ei Pietari Dam kykene hänen kanssaan muunlaista elämää viettämäänkään.
Kerran, Frans sedän ollessa heillä, istui Kaija hiljaa, salaa tarkastellen häntä. Tuntui kuin hänestä olisi tullut entistänsä suurempi mies. Hän oli saanut osansa elämän arkipuvusta hänkin: elämä oli leikannut sen hänelle pienissä, kapeissa kaistaleissa, mutta kun häntä suru kohtasi, silloin näytti kuin eivät hänen pukunsa olisikaan ommeltu, vaan ylhäältä alas kudottu, sillä ei mikään ihmistä niin jalosta kuin suru. Setä Frans oli aina arvostellut itseänsä vähäiseksi, ja aina ponnistellut voimiansa äärimpiin asti. Hän oli niitä lujan personallisuuden ihmisiä, jotka rohkenevat tunnustaa ihanteitansa omikseen. Sellaiset ne huipulle saakka pääsevät, viimeisen ja korkeimman päämäärän saavuttavat. Pietari Damilla ei koskaan ollut silmää näkemään omaa vähäpätöisyyttänsä; siksipä hän ei koskaan huipulle saakka päässytkään.
6.
"Glück auf!"
[Onneksi olkoon!]
Näytäntökauden päätyttyä, nuorikot muuttivat maalle. He vuokrasivat itselleen pienen asunnon Espergaerdessä ja viettivät siellä koko kesän.