— Paremmin sinä näyttelit täällä kotona; täällä sinä olit todellisempi.
Mutta Pietari Dam ei sietänyt arvostelua, kaikista vähimmin tänä iltana, jolloin hän oli ollut suuren melun esineenä. Hän tiuskasi vastaan pari kiivasta sanaa, jotka eivät kaikki olleet juuri hienoimmin valituita, sieppasi vihdoin hattunsa ja läksi ulos, hyvästiäkään sanomatta.
Kummallisen yksinäiseltä tuntui Kaijasta, hänen mentyään. Hän oli pahoillansa siitä, ett'ei ollut voinut kohdella miestään kuin suurta lasta, jommoinen hän todella on.
— Miksikä mä aina vaadinkaan häneltä enemmän kuin hän voi antaa? — ajatteli hän, puristaen kädet kokoon syliinsä. — Pitäisihän minun tietämän, että menin naimisiin lapsen kanssa.
Hän myhähti, ja silloin hänen kasvoilleen lensi ilme, joka paljon muistutti setä Fransia.
Samassa soi ovikello. Hän meni aukaisemaan. Ulkona seisoi setä Frans, kädessään komea vihko keltaisia ruusuja.
— Tulin onnittelemaan, — sanoi hän, antaen vihkon Kaijalle. —
Sinun miehelläsihän oli tänään suuren voiton päivä.
— Niin, eikös ollut? — vastasi toinen, kätkien kasvonsa ruusuihin.
— Mutta missä hän on?
Frans setä vilkaisi avonaisen oven kautta arkihuoneesen.