7.
Yhä vieläi pääni se pystyss' on
Yli vuolasten virtain pauhun.
Mut aina kun majani verhoutuu
Surureunaisin harsoin milloin, —
Nään valveill' unta ma silloin.
Kuukausi tästä illasta istui Kaija hämärissä pianon ääressä. Pietari
Dam loikoi hänen takanaan keinutuolissa, sikaria poltellen. Äkkiä
Kaija keskeytti laulunsa ja nousi. Hän kumartui takaapäin Pietari
Damin yli ja kuiskasi hänelle salaperäisesti korvaan:
— Puolen vuoden kuluttua, tiedäs, ei meitä enää ole kaksi, vaan kolme täällä. Aatteles, että täällä todella käydä tapsuttelee pieni olento, jota saamme sanoa omaksemme. Eikö se ole ihanaa?
Hän taivutti kätensä taaksepäin ja nojasi soman niskansa niihin. Hänen silmistään loisti kautta hämärän omituinen, sisään suuntaunut ilme, mutta samalla lämpöisen valoisa, joka tietää suuren onnen tuntemusta.
— Eikö se ole sanomattoman ihanaa? — toisti hän itsekseen.
— Ihanaako? — Pietari Dam kohensihe tuolissaan.
— Kyllä niinkin, mutta tuosta tuommoisesta on niin paljo vastusta.
— Sitä miehet tavallisesti eivät ajattele, — vastasi Kaija lyhyeen. — Mutta sinä taidat peljätä, ettes enää saa olla niin vapaa kuin ennen. Lapset ne kyllä sellaista saavat aikaan.
— Sepä se, — sanoi Dam, mielissään siitä, että toinen oli nähtävästi ymmärtänyt hänet paremmin kuin hän olisi osannut luullakaan. — Minun mielestäni meidän on niin mainion hyvä olla näin.