— Peiakkaan harmillista tuo Kaijan tila, — puheli hän itsekseen. —
Ja niin saakelin epäesteetillistä!
Hän puikahti à Portaan. Siellä istui tuo pieni näyttelijätär. Hän siirsi heti tuolinsa Pietari Damin viereen, ja kahden he viettivät varsin hauskan illan.
Kotona istui Kaija yhä entisellä paikalla. Ei hän tiennyt, milloinka Pietari Dam oli lähtenyt, eikä sitäkään, kuinka kauan hän itse oli istunut tuossa. Hän tiesi vain, että Pietari Dam oli loukannut häntä hänen parhaimmissa ja sisimmissä tunteissaan. Nainen ei loukkaannu missään niin syvästi kuin äidintunteissa. Se on hänelle samalla kertaa tuhatrenkainen rintarauta ja tuhathaavainen Achilleen kantapää. Näyttäköön ihmisen tulo maailmaan kuinka tavalliselta ja jokapäiväiseltä asialta tahansa, — sille vaimolle, jota asia kulloinkin koskee, se on joka kerta oleva yhä uusi ja yhä ihmeellinen tapaus ja vaatii joka kerta jonkun verran ymmärtämystä miehen puolelta.
Tämä ymmärtämyksen puute on monen avioliiton onnen murtanut.
Tänä iltana, yksinänsä istuessaan kolakassa huoneessa, missä takkavalkea vähitellen oli sammunut, tänä iltana Kaija tunsi sydämessään jonkun haaksirikon tapahtuneen. Nyt hän tiesi, että joka tapauksessa, jäipä lapsi eloon tai kuoli, yhä hänen sisimmissään oli hänelle outona oleva ja outona pysyvä se mies, joka ei ollut osannut ymmärtää hänen syvimpiä tunteitansa.
— Voi, jospa olisi äiti, kelle puhua! — huudahti hän äkkiä ja purskahti itkemään.
Kaija oli ollut vasta yhdeksän vuotta vanha silloin kuin äiti vietiin Oringen houruinhuoneesen. Mitä äiti sitä ennen oli saanut kärsiä, sitä ei tyttönen ollut sanottavasti ymmärtänyt. Äiti oli jäänyt hänen muistoonsa vain alati heikkona olentona, useimmiten vuoteen omana. Pienenä hän oli aina pyrkinyt istumaan äitinsä vuoteen viereen: tuntui niin hyvältä, kun äidin pehmoinen käsi silitteli hänen tukkaansa.
Hän näki vielä selvään edessänsä sairaan huoneen ja vuoteen, jossa äiti makasi, nuo levottomat, tummat silmät niin kummallisen syvällä kalpeissa kasvoissa… hän muisti, kuinka auringon säde hiljalleen hipui alaslaskettujen persiennien lävitse, muisti huoneen painostavan hiljaisuuden: varjot ne ikäänkuin nukkuivat nurkissa.
Sittemmin hän oli ruvennut pelkäilemään äitiänsä, sillä kerran, kun hän oli tullut hyvin lähelle äitiä, oli tämä niin rajusti puristanut lasta rintaansa vasten, että sairaanhoitajattaren täytyi tulla avuksi. Sen koommin hän oli aina väistänyt tuolinsa hiukan loitommaksi vuoteesta.
Sinä päivänä kuin äiti vietiin pois, oli setä Frans tullut noutamaan häntä kävelyretkelle, säästääkseen lasta surullisilta muistoilta, mutta silloinkin hän oli ikkunan kautta vilaukselta nähnyt äidin kasvot, hänen noustessaan vaunuihin, eikä hän milloinkaan voinut unohtaa silloista tuskan ilmettä hänen silmissään. Siitä pitäin oli hänestä tuntunut vastenmieliseltä joka kerta kuin hän äitiänsä ajatteli, mutta nyt hän muisti vain tuon pehmoisen käden, joka oli silitellyt hänen tukkaansa, ja äkkiä hän tunsi kiihkeän halun saada kietoa käsivartensa sairaan kaulaan, kuiskata hänelle armaimpia sanoja korvaan ja katsoa, kuinka syvälle ne pääsisivät tunkeumaan hänen himmenneesen tajuntaansa. Kiintymys omaan lapseen antoi uutta yllykettä ja voimaa lamassa olleelle rakkaudelle äitiä kohtaan.