Seuraavana aamuna hän nousi ani varhain, sillä hän oli päättänyt lähteä aamujunalla Vordingborgiin. Pieni matkalaukku kädessä hän astui kiivaasti katuja myöten, ja lopulti hän kulki melkein juoksujalkaa, jott'ei vaan myöhästyisi. Ei ollut enää kuin muutamia askeleita asematalolle, kun hän äkkiä kohtasi Frans sedän, joka tuli aamukävelyltään Oerstedtin puistosta.
Hän ei ollut nähnyt Frans setää pitkään aikaan. Harvoinhan tämä enää heillä kävikään. Niin ankaraksi kiihtyi hänessä taistelu joka kerta kuin hän Kaijan näki, että hän katsoi parhaaksi pysyä loitompana. Sitä paitsi hän luuli Kaijan olevan onnellisen nyt. Kaija osasikin, hänen heillä käydessä, aina salata apeutensa, ja Frans sedän läsnäolo se loi sellaista valoa ympärilleen, että Kaijan oli helppo pettää sekä itsensä että hänet. Mutta tänään ei setä Frans voinut olla huomaamatta kärsimyksen ilmettä hänen kasvoissaan, ja senvuoksi hän pysäytti hänet heti.
— Minne nyt? — kysyi hän suoraan.
— Oringeen, — vastasi toinen läähättäen. — Älä viivytä minua! Juna lähtee heti.
Mutta toinen asettui hänen tielleen.
— Oringeenko? Ethän todellakaan!
— Todella kyllä, — vastasi Kaija maltitonna ja yritti päästä hänen sivuitsensa.
Mutta silloin tarttui setä Frans häntä molemmin käsin ranteisin ja pidätti hänet.
— Mitäs aatteletkaan! — virkkoi setä Frans. — Sehän olisi turmioksi lapselle!
Kaija ei vastannut, tunsi vaan, kuinka veri vuoroin tulvahtelee poskiin ja pakenee taas, ja äkkiä hän naurahti, naurahti lyhyeen, katkerasti.