Tuo kaikki oli hänestä niin surullisen hassua. Yöt päivät häntä ahdistaa tuskallinen pelko odottamansa lapsen tähden, ja nyt hän on ajattelemattomuudessaan vähällä panna hänet alttiiksi taudeista kaikkein kauheimmalle! Ja että Frans sedän vainenkin piti olla se, joka saattoi hänet järkihin jälleen ja osoitti hänelle, mitä velvollisuuksia hänellä on lastaan kohtaan!… Ja että Frans sedän vainenkin piti olla se, joka pelasti hänelle hänen lapsensa!
Vanhaan totuttuun tapaansa oli setä Frans käynyt hänen käsivarteensa, ja vastustelematta seurasi Kaija häntä, niin onnellisen turvallisena kuin ennen lapsenakin. Setä Frans palasi hänen kanssansa puistoon, ja siellä he istahtivat vierekkäin penkille lähelle porttia.
— Tuntuuko nyt paremmalta? — kysäisi setä Frans, ja äänenpainosta
Kaija tunsi, kuinka setä Frans rakastaa häntä.
Kaija oli niin katkerasti kaivannut häntä, ett'ei muuta tarvinnut: hän puhkesi itkuun, niin rajuun ja katkeraan, että toinen aivan säikähtyneenä nousi ylös.
— Kaija kulta! — puheli hän rauhoitellen, — oma armas ystävä!
Frans sedän oli melkein mahdoton kestää, nähdessään kyynelten myötäänsä tihkuvan hänen sormiensa lomitse, ja tuokioiseksi sävähti hänessä ajatus: "Hän ei ole sittenkään onnellinen", mutta heti hän jaksoi torjua pois tuon ajatuksen ja lykkäsi kaikki hänen nykyisen tilansa syyksi.
— Rakas ystäväni, oma rakas ystäväni! — toisteli hän. — Mistäs sinä olisit puhellut äitisi kanssa?
Kaija nosti päätänsä, mutta painoi sen samassa alas jälleen.
— Minä… Lapsesta minä vain olisin puhellut hänen kanssaan… Minä aioin sanoa hänelle, että minä pelkään niin kauheasti sen… kuolevan… ja että… ett'en minä jaksa kestää yksin tätä tuskaa.
Setä Frans ymmärsi hänet heti, mutta ei tiedustellut sen enempää. Hän istahti vaan hänen viereensä lohduttamaan häntä.