— Tuollainen pelko on varsin tavallista, — puhui hän, — mutta älä sinä siitä itsellesi huolta tee. Sinä saat kyllä pienen, reippaan pojan, ja hänestä tulee tietysti niin soma ja kaunis että ihme.
— Luuletko niin?
Kaija katsahti kyyneltensä läpi.
— Minun silmissäni ainakin. Ja sitäkös poikaa minä sitten hyväilen ja hypittelen!
He nousivat ja läksivät astumaan yhdessä puutarhaa pitkin. Huhtikuun aurinko heitti lämpimiä säteitään vihannoille nurmikoille ja tiheisin pensastoihin, jotka vast'ikään olivat käyneet hiirenkorvalle äskeisen sateen jälkeen.
Frans sedän teki hyvää, nähdessään, kuinka Kaijan posket alkavat punoittamistaan punoittaa ja silmät käydä yhä kirkkaammiksi. Näytti kuin hän ehdottomastikin hengittäisi helpommin ja tuntisi olevansa iloisempi. Mutta sitten hän jälleen kävi vakavaksi ja virkkoi äkkiä:
— Setä Frans! Minä soisin, että minulla olisi sinun sydämesi.
— Miksi niin?
— Ensinnäkin, koska se on niin lämmin ja suuri, ja toiseksi, koska se… koska se niin äkkiä saattaa lakata lyömästä.
Setä Frans heitti häneen pikaisen, tutkivan silmäyksen, johon toinen vastasi hienolla, surumielisellä hymyllä. Ensi kertaa oli Kaija antanut hänelle viittauksen siitä, kuinka epätoivoinen hän, Kaija, välistä on. — He kulkivat hetkisen ääneti rinnatusten. Kiivaasti puristeli setä Frans keppiä kädessään ja iski sen tuon tuostakin kadun kivitystä vasten. Kaija näki siitä, kuinka kovin hän sisimmissään taistelee. Mutta vähitellen muuttui ilme tyynemmäksi, ja suupieliin asettui tuo entinen piirre, jonka Kaija niin hyvin tunsi.