Tule, jos suinkin sopii.
Kaija."
Kaija ei käsittänyt itsekään, kuinka suuri luottamuslause hänen ystävälleen tämän kirjeen lähettäminen oli, mutta setä Frans, hän ymmärsi eikä luottamusta pettänytkään.
* * * * *
Lukukausi kouluissa päättyi, ja heti senjälkeen muutti setä Frans maalle. Hiljaa, huomaamatta, aivan kuin se olisi ollut luonnollisin asia maailmassa, hän hipui jälleen Kaijan eloon ja oloon. Hän purki laatikkonsa, pani kirjahyllynsä pystyyn ja koristi pienen vuokrahuoneensa entisillä Kaijan muotokuvilla. Ja siellä oli Kaija jälleen lapsi, ja lapsuudenaikuinen turvallisuuden tunne täytti hänet…
— Mutta missä on Muistojen kirja? — kysäisi hän kerran, selaillessaan kirjoja hänen pöydällään.
— Minä poltin sen, — vastasi toinen lyhyesti.
— Poltit! — huudahti Kaija. — Voi, sehän oli ikävä! Kuinka sinä saatoitkaan polttaa sen? — Melkein vaistomaisesti hän tunsi, että setä Frans oli sen tehnyt tuon ainoan pienen runoelman tähden, jolla oli ollut niin ratkaiseva merkitys hänen kohtalossaan. Koneen-omaisesti hän kumminkin toisti: — Kuinka saatoitkaan polttaa sen!
Tuokion verran hän odotti vastausta, mutta setä Frans ei puhunut mitään. Ja tottuneita kun olivat pitämään arvossa toistensa äänettömyyttä, ei Kaija sen koommin enää sanaakaan maininnut Muistojen kirjasta. Kerran vain, muutamaa päivää myöhemmin, kun setä Frans oli lukenut hänelle ääneen Shelleyn runoja, hän virkkoi:
— Setä Frans! Sanos, etkö todellakaan ole koskaan runoillut?