— Kuinka niin?
— Sinä luet runoja niin kauniisti.
— Sehän on ihan toista kuin kirjoittaa runoja. Paremmin minä osaisin honkaa seisoa kuin saada kahteen säkeesen loppusointua.
— Sepä kummallista. Minä luulin, että kaikki ihmiset osaavat runoilla, nimittäin — liitti hän verkalleen — erityisinä hetkinä elämässään. — Kas vain! Kokemuksestako sinä puhut?
— Niin, älä luulekaan, — vastasi Kaija, veitikkamaisesti myhähtäen, — älä luulekaan, ett'en minäkin osaisi runoilla joskus.
— Vai niin! Milloinka painoon pannaan?
— En minä ensinkään sellaisia tarkoita, tiedäthän sen. Enhän minä koko iässäni tule kirjoittaneeksi niin paljoa, että siitä koituisi sataakaan sivua, mutta liianpa hyviä ne runot painoon ovatkin, ei muitten mielestä, ymmärräthän, vaan minun. En kirjoita mitäkään, jota en ensin olisi laulanut. Siinä on aina pisarainen oman sydämeni verta, enkä minä sallisi vieraan käden käydä penkomaan minun sydämessäni.
Setä Frans nauroi hänen hassunkurista lauseparttansa, mutta samalla hän kumartui Kaijan puoleen ja virkkoi:
— Minun käteni ei ole vieras, senhän tiedät. Kaija ymmärsi hänet heti.
— Sin'et niitä pääse lukemaan, — virkkoi hän, — sillä useimmat niistä ovat paperille panematta, mutta illoin minä joskus laulan niitä sinulle.