Ja niin se kävikin. Aamupäivin he istuivat yhdessä vanhan kastanjapuun alla; Kaija neuloi, setä Frans luki ääneen. Iltasin Kaija lauloi hänelle vanhoissa tutuissa sävelissä omia vavahtelevia sanojansa, ja setä Frans kuunteli, pehmeä, leveälierinen hattu painettuna syvään otsalle. Auringon laskiessa he astuivat pitkin apilasmaata punertavain kyläkellukkain ja keltamatarain keskitse, ja Kaija se silloin enimmäkseen puhui. Hän haasteli lapsestaan; koko hänen sielunsa oli yhtä ylistysvirttä lapselle. Ei hän odottanut äidiksi tulemista, hän oli jo äiti. Hän eli ja hengitti yhtenä sen pikku sydämen kanssa, jonka tykytykset hän tunsi oman sydämensä alla, ja pyhä oli tämä tunteminen hänelle. Hän haasteli lapsen ensimmäisestä myhäyksestä ja sen ensimmäisestä askeleesta.
Hän vakuutteli Frans sedälle, että hän on oleva varsin ankara vaatimuksissaan, sillä hänen rakkautensa on niin voimallinen. Hänen lapsestaan kasvaa kerrassaan ihmelapsi, mitä tottelemiseen tulee.
Setä Frans myönsi kaiken tuon, eikä Kaijan suinkaan tarvinnut peljätä, että toinen hänet ymmärtää väärin. Setä Frans otti vaarin jok'ainoasta vivahduksesta hänen tunnelmissaan, hän asettui Kaijan hienoimpain sielunliikutusten tilaan, milloinkaan väsymättä. Välisti tuntui Kaijasta kuin setä Frans piteleisi hänen sydäntänsä käsissään, tuntien jok'ainoan nopean, vavahtelevan sykäyksen siinä. Ja silloin hänen mieleensä muistui tuo vanha laulu:
Hän taisteli ikänsä kaiken,
Vain kultaa kootaksehen,
Mut onni se ain' yhä petti:
Se on ystävä vilpillinen.
Yks sydän se hälle sykki
Ilossa ja surussa ain',
Ykskolmatta sykki vuotta
Se hälle yksin vain.
Kätensä sen sydämen päälle
Hän pani nyt murheissaan, —
Ja kas hetipä silloin kulta
Kävi silmissä loistamaan.
Kuukauden viimeisenä päivänä saapui Pietari Dam. Hän oli iloisella tuulella ja puhua laverteli paljon. Aamulla hän tuli ja läksi illalla jälleen pois.
— Eihän sinulla ole mitään sitä vastaan, että minä lähden erään hyvän ystävän kanssa pienelle retkelle Bornholmaan? — virkkoi hän. — Onhan sinulla setä Frans.
— Niin, — vastasi Kaija, myhäillen hiljaista, onnellista myhäilyä, — onhan minulla setä Frans.
Pietari Dam oli niin kiitollinen tästä hänen suopeudestansa, että alkoi ensi kertaa haastella hänen kanssaan lapsesta. Mutta äkkiä hän taas vaikeni.