Silloin johtui Muistojen kirjasta pari säettä hänen mieleensä, ja ne ne tyynnyttivät hänen ajatuksensa:
Tää laki ilman
On muuttelutta:
On maassa niitä,
Jotk' aina saavat
Vain palvella muita.
Hän myhähti surunvoittoisesti näille säkeille kuni vanhalle tuttavalle… ja tuossa hymyssä oli hän muuttunut taas entiseksi setä Fransiksi.
Tyynesti hän kääntyi Kaijan puoleen, joka tuskaisena oli seurannut hänen jokaista liikettänsä ja terävällä silmällään lukenut jok'ainoan ajatuksen hänen eloisista kasvoistansa.
Samassa huomasi setä Frans, kuinka ilme Kaijan silmissä äkkiä oli muuttunut: Kaija oli houreissaan.
— Älkää päästäkö häntä sisään! — puheli hän, tuijottaen ovea kohti. — Hän ei saa kajota lapseen! Hän sanoi itse, ett'ei sillä väliä, vaikka lapsi kuoleekin. Min'en unohda sitä milloinkaan.
Hän vaipui takaisin pieluksille, syvästi huoahtaen. Otsa ja kädet kävivät äkkiä jääkylmiksi.
Kolme vuorokautta kesti kovaa kuumetta. Kolme vuorokautta istui setä Frans hänen vuoteensa ääressä yötä päivää, pidellen hänen polttavaa kättänsä ja muutellen jääpusseja hänen otsalleen.
Neljäntenä aamuna Kaija tuli tuntoihinsa. Hän avasi silmänsä ja katsahti setä Fransiin.
— Kuinka herttaista, että sinä tulit! — virkkoi hän. — Nyt minä kaiketi paranen, kun sinä olet täällä.