Setä Frans lykkäsi kätkyen aivan kiinni vuoteesen, niin että äiti yletti kädellänsä siihen. Ja hiljaa, juhlallisesti, niinkuin mihin pyhään esineesen kajoten, hän veti vaaleansiniset silkkiuutimet syrjään.
— Katsos, kuinka hän on sinun näköisesi! — sanoi hän.
Setä Frans kumartui kätkyen yli ja säpsähti. Ei ollut tuo tavallista yhdennäköisyyttä sukulaisissa, minkä hän siinä näki, ei! Nuo pienet kasvot kaikkine yksityiskohtineen: kuoppa leuassa, silmien muoto, nenän kaarevuus — kaikki oli uskollista jäljennöstä hänen omista kasvoistansa.
Ei olisi hän voinut saada sen selvempää todistusta siitä, kuinka Kaija on rakastanut häntä koko sielunsa voimalla. Ja ehdottomasti hän lankesi polvilleen kätkyen viereen, tuon lapsen luo, joka ei ollut hänen omansa, mutta sittenkin oli enemmän sukua hänelle kuin kukaan muu ihminen koko maailmassa, tuon lapsen, jonka henkiseen ilmeesen hän oli vaikuttanut niin tehokkaasti, että ruumiskin oli muodostunut sitä myöten. Sukulaisuuttaan Kaijan kanssa ei setä Frans ollut milloinkaan tuntenut niin voimallisesti kuin tällä hetkellä.
Ja hänet valtasi mahtava onnentunne… ihmettely… toivo… ylpeys… sillä Kaija rakastaa häntä! Mutta samalla tuo tunne muuttui katkeruudeksi.
Miksikä hänen aina vaan pitää olla setä Frans, ainoastaan setä
Frans?
Miksikä hänen pitää uhrata enemmän kuin kenenkään muun… olla kasvatus-isä eikä isä… ystävä eikä puoliso?
Mikä oikeuttaa ihmisiä sälyttämään toisten hartioille sellaista, mitä itse eivät jaksa kantaa? Eikö hänellä ole velvollisuuksia omaa itseänsäkin kohtaan? Muutko vain pääsevät uhrauksitta, hän yksin ei?
Vähällä oli, ett'ei hän unohtanut, kuinka sairas Kaija vielä on, ja hurjin sanoin vaatinut sekä Jumalaa että ihmisiä tilille, — niin ankarasti hänen sielunsa tällä hetkellä kapinoitsi.
Nyt hän tahtoo elää…! Nyt hän tahtoo päästä oikeuksiinsa, saavuttaa onnensa! Ja hän tahtoo saada sen kokonaan omakseen… hän ei tyydy vähempään.