Sairas oli astunut ihan lähelle häntä.
— Olethan sinä kerjäläinen? — kysäisi hän, käyden äkkiä epäluuloiseksi.
Kaija tarttui hänen laihoihin käsiinsä ja suuteli niitä innokkaasti.
— Niin, — sanoi hän, — kerjäläinenhän minä olen: minä kerjään rakkautta, jota elämä ei ole minulle antanut. Ja minusta tuntuu elämä niin kauhean raskaalta.
Välittömästi hän painoi päänsä sairaan rintaa vastaan ja kietoi kädet hänen kaulaansa. Näytti kuin hän olisi tahtonut antaa äidilleen tässä ainoassa silmänräpäyksessä kaiken sen hellyyden, mitä oli säästänyt kokoon monen pitkän vuoden kuluessa.
Sairas ymmärsi, että nyt hänen tulee lohduttaa, ja rupesi hiljaa taputtamaan Kaijaa poskelle.
— Minä pidän sinusta, — kuiskasi hän. — Oli minullakin ennen tytär, sinun näköisesi. Mutta hän oli paljoa kauniimpi, ymmärräthän… hän oli prinsessa. Hänkin osasi suudella minua niinkuin sinäkin ja ottaa minua kaulasta yhtä kovaa…
Kaija tuskin uskalsi hengittää, vielä vähemmin nostaa silmiänsä.
— Muistatko häntä vielä? — kysyi hän liikutuksesta vapisevalla äänellä. — Kerro jotain hänestä.
Mutta sairas pani kätensä otsalleen.