— En muista, — sanoi hän; — siitä on jo niin pitkä aika.
Hän astui lattiata pari kertaa edestakaisin ja pysähtyi sitten.
— Tytön isä ei ollut hyvä minulle, — puhui hän, — ja siitä minä sairastuin. Minä näin niin pahaa unta… mutta herättyäni minä olin muuttunut. Nyt minä olen nukkuvan linnan prinsessa… minä vain prinssiäni vuottelen. Hänen adjutanttinsa käy täällä joka sunnuntai tuomassa häneltä terveisiä ja tietoja… Kävi hän eilenkin täällä ja sanoi, että prinssi saattaa tulla minä päivänä hyvänsä… siksihän minä tässä laittelen itseäni… Tules katsomaan, mitä prinssi minulle lähetti.
Hän meni jälleen peilin luo ja otti esille uuden koristeen.
— Eikös tämä sovi minulle, vai mitä? — kysyi hän, pitäen sitä rinnallaan. — Tulepas katsomaan!
Mutta Kaija ei liikahtanutkaan. Hän oli vaipunut tuolille ovensuuhun ja istui siinä, eteensä tuijottaen… Hän katseli aikakautensa suurta syöpähaavaa: hillitöntä intohimoa… suunnatonta itsekkäisyyttä… uhrautumisen puutetta…
Ja syynä kaikkeen tuohon oli hänen mielestänsä se, että ihmiset käyvät välipuheille oman itsensä kanssa: nainen ihanteittensa, mies kunniansa kanssa… Entäs hän itse? Eikös hän ollut käynyt välipuheille rakkautensa kanssa ja saa siitä nyt kärsiä ikänsä kaiken?
Oli yksi ainoa luja kohta, josta hänen ajatuksensa toki hetkeksi kykenivät pitämään kiinni, ja se oli setä Frans. Ajatella häntä — se oli samaa kuin saada jalkansa kalliolle, sittenkuin kauan aikaa on seisonut lentohiekassa.
Hän oli viimeisen puolentunnin kuluessa tuntenut olevansa niin kummallisesti runneltu, melkein rikkirevitty… nyt hän taas sai lohdutusta: niin kauan kuin Frans sedän kaltaisia miehiä on, niin kauan on suuria selkiä vastapainona heikoille… niin kauan on lujia tahtoja, jotka eivät anna perää… niin kauan on olemassa sitä, mitä aika kipeimmin kaipaa: eläviä, ehjiä luonteita, miehiä, jotka eivät välipuheille käy…
Hän heräsi ajatuksistansa, kun sairas, innokkaasti koeteltuaan uutta koristettansa, jälleen astui hänen luokseen: