— Tunnetko sinä minun adjutanttiani? — kysyi hän. — Hän on kerrassaan gentleman. Hän on koko olennossaan niin hieno ja arvokas… Hänen äänensä on niin pehmeä… min'en osaa niin kuvailla, millainen hänellä on ääni.
— Etpä suinkaan, — sanoi Kaija myhähtäen. — Ei sitä osaisi kukaan.
Hänellä on semmoinen sadun-ääni.
Sairas katseli häneen kummastellen.
— Lienet tavannut hänet portilla, — sanoi hän; — kenties hän on antanut sinulle lahjankin?
Kaija nyökäytti päätään.
— Kyllä, — virkkoi hän hiljaa ja sydämellisesti; — hän on antanut minulle kaikki, mitä hänellä oli.
— En ymmärrä… — Sairas kävi äkkiä levottomaksi; hänen kasvoillaan ilmeni pelkoa ja epätietoisuutta. — Kuka sinä olet? — jatkoi hän. — Kerjäläinen sanot olevasi, mutta kädet on sinulla niin pienet ja hennot. Ja sinä tunnet minun adjutanttini, joka jakelee sinulle lahjoja! Sano, kuka olet, kuuletko!
Hän seisahtui Kaijan eteen ja tuijotti häneen mielettömällä katseellaan.
Silloin ymmärsi Kaija, että hänen täytyy astua sairaan ajatuspiiriin, ja että sairas on ennen kaikkea saatava rauhoittumaan.
— Minä olen prinssin palvelija, — puhui hän; — tulin tuomaan terveisiä häneltä.