Kirkas väläys elähti sairaan kasvoilla, ja koko hänen olentoonsa asettui arvokas rauha.
— Johan minä aattelin, — sanoi sairas, oikaisten itsensä. — Hän tietää velvollisuutensa minua kohtaan. Käskikö hän sinun sanoa mitä muuta?
Hetken mietittyänsä Kaija vastasi:
— Hän käski sanoa, että sinä olisit iloinen ja varma. Sairas meni hiljaa naurahdellen peilin luo ja katseli kuvaansa.
— Iloinen ja varma… — puheli hän, päätään nyökytellen. — Sano hänelle, että niin minä olenkin.
Kaija tunsi kulkkuansa kuristavan… hän yritti sanoa jotain, mutta samassa hän huomasi hoitajattaren raottavan ovea ulkopuolelta ja viittaavan hänelle, sormi huulella. Hän ymmärsi, että hänen pitää lähteä pois, jäähyvästiä sanomatta. Hän totteli ääneti.
Viimeinen, minkä hän ovessa vielä näki äidistään, oli ylpeä, toivorikas hymy, joka leijui hänen huulillaan. Sellaisena hän siellä seisoi, kiinnittäen uutta koristetta mustaan tukkaansa, nyökäytellen päätä kuvallensa peilissä ja hiljaa haastellen:
— Iloinen ja varma… iloinen ja varma.
* * * * *
Kotia tultuansa Kaija näki Frans sedän seisovan lapsen kamarissa ja vilkkaalla harrastuksella katselevan pojan potkintaa kylpyammeessa. Hän piteli helisevää rämyä pojan edessä, roiskutteli vettä hänen kasvoilleen ja sai ilmi ensimmäisen hymyn lapsen huulille.