Kynnykseltä Kaija katseli heitä kumpaistakin. Hän tunsi tässä silmänräpäyksessä olevansa sanomattoman rikas… rikas äidinrakkaudesta… rikas siinä tiedossa, että hänellä on ystävä, johon hän täydellisesti voi luottaa.
Mutta samalla oli hänen nyt näkemänsä idylli niin räikeä vastakohta sille, mitä hän vast'ikään oli nähnyt, että kyyneleitä kiertyi hänelle silmiin.
Hän astui sisään, suljettuaan oven perässään. Setä Frans kuuli sen ja kääntyi ympärinsä.
— Mutta Kaija! — huudahti hän ja katseli tuskaisesti tutkistellen noita kasvoja, jotka olivat niin täynnä mielenliikutusta. — Missä sinä olet ollut?
Kaija pyöritti päätään, sanaakaan sanomatta, ja lähetti palvelijan hakemaan keittiöstä lämmintä pyyhettä. Varovasti hän nosti lapsen ylös ammeesta, kuivasi huolellisesti tuon pienen, lämpöisen ruumiin, ja suuteli suutelemistaan sen pehmoisia jäseniä.
— Kuinka onnellinen minä olen siitä, — puhui hän itku kulkussa pojallensa, — että sinä olet minulla, ja ett'ei sinun milloinkaan tarvitse olla äitiä vailla…
Huolestuneena katseli häntä setä Frans.
— Sinä olit siellä, — virkkoi hän hätäisesti. Toinen nyökäytti päätään.
— Miks'et ottanut minua mukaasi? Minä olisin säästänyt sinut pahimmalta näkemältä, — virkkoi hän.
Kaija katsahti ylös, omituinen loisto silmissä.