— Sinä osaat kyllä sellaista, — virkkoi hän, ylpeä ihmettely äänessään.
Hän otti pienen rämyn, joka vielä oli sedän polvilla ja alkoi leikkiä sillä.
— On se vaan merkillistä, että sinä se hänelle ensimmäisen lelunkin toit, — puheli hän, Frans sedän noustua sohvalta, lähteäkseen pois.
Ojentaen kätensä Kaijalle hän virkkoi:
— Ensi kerralla, kun lähdet sinne, otat minutkin mukaasi, lupaatko?
— Lupaan.
Kaija laski kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi häntä niin uskollisella luottamuksella silmiin.
— Hyvästi, setä Frans, ja kiitos kaikesta…! Sedän mentyä, hän seisoi vielä kauan aikaa, katsoa tuijottaen rämyä kädessään. Sitten hän suuteli sitä äkkiä… suuteli kerran… suuteli toisen… ja kätki sen sitten pienen poikansa kehdon jalkopäähän.
12.
Elo — se on kärsimistä.
Tahto — taistelua on.