Kaija pani kätensä hänen huulilleen.
— Pitääkö minun antaa sekin anteeksi, että hän oli uskoton vaimoansa kohtaan? — kysäisi hän.
— Ei, sitä sinun ei tarvitse tehdä.
— Uskoton hän oli, ja se se äidin mursi, — jatkoi Kaija. — Kun ajattelen, että isäkin on ollut sellainen! — Ja hän puristi kätensä yhteen, huomaamattansakaan, että hän tuolla pienellä lisäkkeellä isäkin oli ilmaissut salaisuutensa setä Fransille.
Setä Frans oli tähän saakka ollut epätiedossa siitä, tienneekö Kaija miehensä väleistä. Nyt hän sai siitä varman tiedon, ja helpotukselta se hänestä tuntui. Mutta sillä hienotuntoisuudella, joka oli ytimenä hänen luonteessaan, hän samalla huomasi, että Kaija tahtoo taistella taistelunsa yksinään loppuun, ja siksi hän käänsi puheen jälleen äitiin.
— Hän on onnellisempi nyt kuin oli moneen vuoteen, — virkkoi hän.
Kaija oli hetken aikaa ääneti ja kysäisi sitten:
— Mitä sinä puhut hänelle, käydessäsi hänen luonaan?
— Prinssistä tietysti. Minä kuvailen mielessäni, kuinka hyvä, kuinka nuori, kuinka kaunis hän on… kerron sitten pieniä piirteitä hänen hienosta luonnostaan… minä tuon esiin valtavia todistuksia hänen sydämensä hyvyydestä.
Kaija katseli häntä hymysuin.