Toinen katseli hänen hienoa, solakkaa vartaloansa, katseli hänen raikkaita, nuoria kasvojansa ja sanoi äkkiä:
— Mutta sinähän olet vasta yhdeksäntoista vanha kuukauden perästä!
— Entä sitten?
— Kuinka on elämänkokemusten kaipaus käynyt sinussa niin voimalliseksi? Mistä olet saanut aikaa kaihoamiseen?
— En tiedä, — vastasi tyttö jo ovella. — Kaiketi se toisissa ilmenee voimallisemmin kuin toisissa.
Vavahteleva hymy elähti Frans sedän huulilla.
— No niin, ja nyt sinä taivut? — virkkoi hän verkalleen ja matalalla äänellä.
Tyttö nyökäytti päätään taas:
— Ma kaikkeen taivun, mutta tyhjiä lehtiä en kestä. Sedästä tuntui kuin mikä kuristaisi kulkkua ja estäisi sanomasta hänelle jäähyväisiä. Hän seurasi häntä ovesta ulos ja viittasi vain kädellään, kun tyttö jo astui portaita alas. Ja sittenkin hänestä tuntui kuin olisi hänen pitänyt syöstä hänen jälkeensä ja huutaa: "Miksis teet niin? Miksikä heittäyt suinpäin puolinaiseen elämään? Miks'etkäs odota, kunnes sinulle tarjotaan jotain, mikä on ehjää? Ei kenkään ymmärrä sinua, niinkuin minä. Ei kenkään voi rakastaa sinua palavammin kuin minä!"
Hän myhähti katkerasti ja paiskasi oven perässään kiinni, niin kovaa, että täräys kuului kautta koko talon.