Setä vilkaisi hänen olkansa ylitse.
— Runojako! Lemmenkö lauluja?
— Ei ensinkään. Minä löysin nämä säkeet pari päivää sitten sinun "Muistojen kirjastasi" ja kirjoitin ne itselleni, sillä ne herättivät minussa tunteita enemmän kuin mikään muu runo, mitä olen lukenut… ne ovat tavallaan minun omia ajatuksiani, sydämeni sisimmistä lähteneitä, samaa kaihoa, samaa pyrkimystä elämänkokemuksiin, joista elämä saa sisällyksensä.
Ja tyttönen luki kirkkaalla, nuorella äänellänsä, vuoroin hiljaisella, vuoroin heleällä:
Mulla avattu kirja
Oli kädessä kerran:
Mun eloni kirja.
Ja hehkuvin silmin
Mun kohtaloani
Ma pyytäin pyysin:
"Tähän piirrä, piirrä
Joko iloa, huvia
Tahi murheitten kuvia,
Joko synkät tai kirkkaat säät,
Minkä hyväksi näät.
Ma kaikkehen taivun,
Ma nousen, ma vaivun…
Oi kirjaani piirrä
Sä säälimätä,
Mut lehteä yhtään
Älä tyhjäksi jätä!"
Ja lehdille kirjan
Nyt elämä piirrot
Veripunaiset viskoi,
Mut valkoiset lehdet
Kaikk' irti kiskoi.
Ja päiviä tuli
Nopeita kuin nuoli…
Nuo lämmön ja valon
Ja voimain päivät…
Ja toisia tuli,
Hädän päiviä, niin:
Ilot tuskihin vaihtui,
Ja murheisiin,
Mut kaikki, kaikki
Ne kestettiin.
Mut piirrot tuossa
Jos kuinka kummat
Mun mielein kurjan
Viel' yhä täyttäis,
Veriruskeat piirrot,
Tulikuumat piirrot, —
— Elon arvanheiton
Nopeiset nopat —
Niin vielä ma pyydän:
Pane piirteitäsi,
Elon armaan käsi,
Kuvas' ilmekkäät,
Mitä hyväksi näät,
Yhä säälimätä,
Mut lehteä yhtään
Älä tyhjäksi jätä!
Kaija nyökäytti päätään ja nousi.
— Sitä minä vaan tulin sinulle sanomaan. — Näin hän virkkoi ja kääntyi pois.