Tyttö ei vastannut. Setä Frans astui sohvan luo, jossa tyttö istui kädet kasvoillaan. Hiljakseen hän kohotti tytön päätä, katsoakseen häntä silmiin, mutta se ei käynyt laatuun, silmät kun olivat kyyneleitä täynnä. Hän suuteli ne pois, niin että huulet kostuivat ja kävivät suolaisiksi.
— Kaija! — puhui hän. — Älä rakkaudessa milloinkaan tyydy vähempään kuin siihen, mikä parhainta on. Muista se aina. Älä välipuheille rupea minkään kanssa maailmassa, rakkauden kanssa semminkään, sillä katkerasti se itsensä kostaa.
Tyttönen katsahti ylös, vähäinen utelias väre silmässään:
— Oletko sinä…?
— Enkä ole, — vastasi toinen, kääntyen pois. — Minä olin karaistu jo aikaisin; siksipä en hyppysiäni polttanutkaan.
Tyttönen muisti nyt, kuinka kovin setä aina oli kartellut naisia, ja kuinka kalsea hän aina oli ollut kaikille heidän viehkeilyilleen. Hän muisti, kuinka nuoret naiset, joille hän piti luennoita, kerran olivat koristaneet hänen pöytänsä, juuri tämän, mitä ihanimmilla kukkasilla, ja kuinka hän tyynesti oli siirtänyt ne syrjään ja mitä lempeimmällä hymyllä virkkanut: "Kiitän sydämestäni teitä, nuoret neitoset; minä annan täyden arvon teidän hyvälle tahdollenne, mutta portilla tuolla istuu muuan vanha, sokea mies… jos teillä on liikoja, niin antakaa hänelle." Ken hyvänsä toinen olisi heti joutunut epäsuosioon, mutta Frans sedän laita oli toinen; hän saattoi tehdä vaikka mitä. Ja siitä pitäin putoili runsaasti ropoja sokean miehen hattuun.
Ja tyttönen ymmärsi silloin varsin hyvin heidän rakastavan setä Fransia, sillä ei ollut kukaan niin hyvä, niin hieno, niin soma kuin hän…
Päästyään näin pitkälle mietteissänsä, tyttönen veti taskustaan täyteen kirjoitetun paperiarkin ja levitti sen eteensä, hämärästi tuntien, että hänen täytyy nyt jollain tavoin puolustautua.
— Mitäs sinulla siinä on? — kysäsi setä Frans, istahtaen hänen viereensä sohvaan.
— Niin, tätähän minä oikeastaan tulin näyttämään sinulle, — vastasi tyttö, kädellään silitellen paperin ryppyjä.