Silloin kääntyi Kaija äkisti ja läksi takaisin kaupungille päin. Pari kertaa hän matkalla pysähtyi, syvään hengittäen, ikäänkuin vetääkseen keuhkonsa ilmaa täyteen.
Hän tunsi tulista, ankaraa suuttumusta itsessään. Ja sitten hän astui jälleen kiivaasti ja tarmokkaasti, niinkuin konsanaankin se, joka on tehnyt lujan päätöksen. Hän meni suoraa päätä setä Fransin luo.
Setä Frans lienee vast'ikään tullut koulusta, koskapa vielä seisoi eteisessä, ripustamassa päällystakkiansa naulaan.
— Setä Frans! — sanoi Kaija muitta mutkitta. — Min'en tahdo enää olla päivääkään hänen kattonsa alla. Tuntuu loukkaukselta pelkkä oleminenkin siellä! Minä tahdon ottaa eron hänestä, kuuletko?… Eron, maksoi mitä maksoi!
Setä Frans otti häntä kädestä ja saattoi sisään. Siellä hän pani Kaijan istumaan sohvaan ja jäi seisomaan hänen eteensä. Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä, että hän menetti tavallisen mielenmalttinsa. Salamoina sävähteli ajatuksia hänen päässään! Mihinkä kimaltelevaan onnen maahan hän nyt äkkiä saikaan katsahtaa! Mikä riemuitseva vapauden tunne hänet valtasikaan tällä hetkellä!
Hän katsahti alas Kaijaan: tuossa hän istuu, lämpöisenä ja punaisena astunnasta ja kovasta mielenliikutuksesta.
— Maksoi mitä maksoi! — toisti Kaija.
Setä Frans katsoi häneen tutkistellen.
— Entäs jos hän vaatii lapsen omakseen?
— Sen hän kyllä tekee, — vastasi Kaija katkerasti. — Hän on sen ennenkin sanonut. Mutta hän ei voi kieltää minua näkemästä lasta niin usein kuin vaan tahdon. Ja ennen kaikkea: nyt en enää kauempaa kestä. En tahdo tästä puolin sietää enempää kuin jo sietänyt olen. En tahdo lopulti ruveta halveksimaan omaa itseäni siitä, ett'ei minussa ole ollut rohkeutta luopua hänestä!