Setä Frans ei ollut milloinkaan nähnyt häntä noin kiihkeänä.
Kaija istui kädet lujasti yhteenpuristettuina polvillaan… hän hengitti kiivaasti ja lyhyeen, kasvoillansa järkähtämättömän lujuuden ilme.
Setä Frans oli vähällä sulkea hänet syliinsä, puristaa rintaansa vastaan ja sanoa: "Jää tänne! Tiedäthän, että sinulla on aina koti minun luonani!" Mutta sitten tuntui hänestä, kuin kuuluisi hätähuuto jostain kaukaa. Tuntui, kuin pieni lapsi, jossa hän niin omituisesti tunsi sukulaisensa, olisi äkkiä ojentanut pienet, pulleat käsivartensa häntä kohti ja pyytänyt apua. Hän näki niin selvään, kuinka se hennoilla käsillään tarttuu kylpyammeen laitoihin, pystyssä pysyäkseen, ja suurilla silmillään katselee häntä, ikäänkuin kaikkea häneltä toivoen. Niin juuri, kaikkea! Ei pientä almua, vaan kaikkea, kaikkea…
Pitääkö hänen tekeytyä, niinkuin hän ei ymmärtäisi… niinkuin hän ei tietäisi, että nyt, juuri tässä silmänräpäyksessä, on lapsi estettävä veteen vaipumasta…?
Hän harasi kädellään pari kertaa mustaa tukkaansa, ikäänkuin siten selvittääkseen ajatuksiansa.
Sitten hän istahti hiljalleen Kaijan viereen. Ei hän vielä milloinkaan elämässään ollut joutunut näin rajun myrskyn valtaan! Ja hänestä tuntui kuin repeäisi hänen sielunsa sen käsissä palasiksi.
Kokonainen kevään elämä lauloi hänen suonissansa ja poltti hänen sydäntään. Tuo nuori nainen, joka istuu tuossa, sehän on hänen omansa, hän tahtoo saada omakseen tuon naisen, joka itse aikoo repiä muurin heidän väliltänsä maahan.
Ja sitten tuli piskuinen lapsi, kehtolapsi semmoinen, ja vaati häntä sysäämään tyköänsä pois tuon naisen… Hän tunsi itsessään jälleen jotain, joka kapinoitsee uhrintekoa vastaan… ja hän tunsi jälleen jotain, joka hiljaa alistuu näitten neljän voimallisen pienen sanan alle: Vaadi kaikki! Anna kaikki!
— Oletko unohtanut, mitä sanoit, palatessasi sairaan äitisi luota? — kysyi hän kumealla, lujalla äänellä.
Kaija säpsähti ja loi häneen melkein kivettyneen katseen. Hyvä oli, ett'ei setä Frans kohdannut sitä.