— Sinä sanoit pojallesi: "Kuinka onnellinen minä olen, siitä, että sinä olet minulla, ja ett'ei sinun milloinkaan tarvitse olla äitiä vailla!" Setä Frans ei uskaltanut katsahtaa häneen, näitä sanoja lausuessaan; hän tunsi, kuinka ne surman-iskuina putoelevat heidän onnensa päälle.
Muutama minutti kului täydellisessä äänettömyydessä. Kuului vaan sohvan yläpuolelta vanhan seinäkellon hitaita, säännöllisiä lerkkauksia… Ulkona vihelteli katupoika sormiinsa.
Kaija nousi sitten verkalleen ylös.
— Sinä olet oikeassa, setä Frans! — Sinä olet aina oikeassa, — virkkoi hän ja läksi astumaan ovea kohti.
— Ethän ole pahoillasi minuun? — kysäisi setä Frans, pyyhkäisten hikeä otsaltaan ja turhaan yrittäen saada huuliansa myhähtämään.
Kaija kääntyi, laski tapansa mukaan kädet hänen olkapäilleen ja vastasi:
— Suutuksissako? Voi, setä Frans! Tiedäthän, ett'en minä voi suuttua sinuun.
Ja hän läksi kiireesti astumaan portaita alas. Ensimmäisellä paltalla hän pysähtyi.
— Älä tule näinä päivinä minun luokseni, — sanoi hän, katsahtamatta ylös. — Minun on… minun on… luullakseni minun on helpompi kestää elämää, kun en sua näe.
Setä Frans ei kyennyt vastaamaan… hän kumartui vaan kaiteen yli ja seurasi silmillään yhä poistuvaa Kaijaa. Hän kuuli alaoven paukahtavan hänen perässään kiinni, ja silloin tuntui kuin olisi hän karkoittanut Kaijan ainaiseksi luotaan.