Akkunasta hän näki hänen astuvan vitkaan… voi, niin vitkaan katua alas. Ja hän tiesi, ett'ei Kaija enää milloinkaan palaja…
Mutta sillä kertaa tuli Frans sedän tukka harmaaksi yhtenä ainoana yönä.
13.
He kulkevat nauruin ja laulelmoin…
Ken ois riemuisa noin!
Levotonna vaan katsehen' vuottava vierii,
Mut ympärillä vain usmia kierii…
Olen riemutoin!
Jos Kaija olisi tuntenut, kuinka voimallinen on hänen kaihonsa ja se kirpeä tunne, joka runtelee hänen rintaansa, niin tuskin hän olisi itseltään riistänyt Frans sedän lyhyitä käyntejä, joista jok'ainoa oli kuin valonvälkäys hänen yksinäisessä olemuksessaan.
Aamuin herätessään hän tunsi sydämessään hivuttavaa ikävöimistä. Lapsen luona hääräilemisiin se saattoi hetkiseksi unohtua, mutta kun pikkunen oli nukkunut, silloin heräsi ikävöiminen kahta voimallisempana… Väliin hän oli kuulevinaan hänen askeleitaan portailla ja kavahti silloin pystyyn, mutta pian hän jälleen karkoitti mieluisat mietteet: niinkuin Frans sedän milloinkaan johtuisi mieleen tulla tänne, koska minä kerran olen pyytänyt häntä pysymään poissa!… —
Päiväs-aikaan hän vielä uljaasti kesti, mutta iltasin, kun poika oli nukkunut, ja katossa kätkyen kohdalla paloi vain pieni, vaaleanpunainen amppeli, silloin tuntui kuin kaipaus repelisi kahtia hänen sisimpiänsä. Silloin ei hänelle muu neuvoksi, kuin mennä arkihuoneesen, istahtaa suuren flyygelin viereen ja laulaa tuskansa kuuluville.
Eihän häntä täällä kukaan kuule. Kadulta vain lyhdyn valo lankesi hänen jalkoihinsa, lymyillen hänen vaatettensa poimuihin. Ja lyhdynvalo oli ääneti. Hiljaa se vain tuolla lattialla kiilsi, ikäänkuin imien säveleitä itseensä. Se kuuli hänen laulavan:
He kulkevat riemuin nuo joukot pois…
Voi ken vapaa ois!
Tääll' istuvi haikea kaihoni, hurja
Eik' kahleita katkoa voi se kurja…
On vapaus pois!
He rientävät nauruin ja laulelmoin…
Ken ois iloinen noin!
Levotonna mun katsehen' vuottava vierii,
Mut ympärillä vain usmia kierii…
Olen riemutoin!