Tuolla poistavi yön sulo aamunkoi…
Voi ken kuollut ois, oi!
Ikirannoilta jos säde armas sais
Ja mun otsani kuuman vilvoittais…
Jospa kuolisin, oi!
Ja se kuuli hänen laulavan enenevällä kiihkolla:
Ja täss' on lysti poika!
Hei tiruliru-laa,
Hei tiruliru-laa!
Jos maailma käypi nurjaksi,
Minä nauran vaan, minä nauran vaan —
Heti toiseks' se kohta saa!
Ja tässä on lysti poika!
Hei turitiru-tai,
Hei turitiru-tai!
Jos maailman mullin mallin käy,
Minä nauran vaan, minä nauran vaan
Heti ehjäksi se jo sai!
Mutta se kuuli myös hänen laulavan syvällä, tummalla äänellä:
Niin metsän helmasta viileen
Käy järven rannalle viehkeä ään':
Salokyyhkyjen kuherma kulkee
Suviyöhön lempeään.
Ja heille, jotk' istuvat kahden
Nyt toisiaan silmäten, suudellen,
Se on ihana riemujen laulu
Onnen hetkellä armaisen.
Mut hälle, jok' istuvi yksin,
Salokyyhkyn on kuherma viehkeä tuo
Kuni kyynelten lampeen hiljaa
Pois kuoleva sävelevuo.
Ja usein sattui, että hän, laulunsa lopetettuaan, tuntikausin yhä istui flyygelin ääressä suu vielä puoleksi avoinna, ikäänkuin kuulahdellen syvältä, hyvin syvältä sieltä sisimmistä ajatuksia, jotka yhtyvät hänen omiinsa.
* * * * *