Kaija seisoi katsellen häntä värähtelevällä hymyllään.

— Kuinka elämä on oleva ihanaa! — huudahti hän. — Ja kuinka me sitten kilvan rakastamme Helleä!

Tuntui kuin olisi poikanen kuullut nimensä. Hän rupesi samassa niin rajusti potkimaan kätkyessään ja ilmoitti parilla voimakkaalla parahduksella, että tahtoo muka hänkin olla joukossa. Äiti riensi ottamaan hänet ylös, nosti olalleen ja alkoi tanssia hänen kanssaan ympäri huonetta. Iltapäivän aurinko välkähteli hänen hameellaan, pyhkäisi pojan hienoa hipiätä ja valoi lämmintä hohdettansa äidin nuorekkaille, onnellisille kasvoille.

Setä Frans katseli heitä kumpaakin, ja hänestä tuntui kuin he nyt olisivat, hänen omiansa, — niin valtava rikkauden tunne kävi hänen sielunsa läpi.

— Aatteles! — virkkoi hän puolittain itsekseen. — Todellakin kolme vuotta vain, niin jo saavutaan luvattuun maahan!…

Kaija pysähtyi ja katsahti häneen.

Setä Frans oli ajatellut aivan samaa kuin hän… oli pukenut ajatuksensa samoihin sanoihinkin kuin hän!…

Setä Frans astui hänen luokseen, ja Kaija nojasi häntä, vasten, lapsi olalla.

— Mun maailmani pienoinen! — lausui Kaija hiljaa ja sydämellisesti, siirrellen katsettansa lapsesta häneen ja hänestä lapseen jälleen. — Ei! — sanoi hän äkkiä, painaen päänsä takaisin Frans sedän rintaa vasten, — mun maailmani suuri… ihana… mun ihmeellinen maailmani!…

14.