— Sattumoisin tarjottiin erästä asuntoa, joka sinulle sopii, enkä tahtonut päästää hyvää tilaisuutta käsistäni. Se on koko lailla syrjässä… huoneet valoisat, somat… ei ylen suuret… mutta mitäpäs suurta tilaa sinä poikasi kanssa tarvitsisitkaan!
— En suinkaan; me tyydymme varsin vähään. Ja aatteles, että kaikki se on oleva meidän, yksin Hellen ja minun! Aatteles, kun sinä sitten tulet meille teetä juomaan!… aivan niinkuin entisinä aikoina, jolloin minä olin teellä sinun luonasi… ja sinä sitten luet minulle ääneen!… Niin me nytkin luemme, — lisäsi hän innokkaasti, — kaikki pitää olla aivan kuin ennenkin… täydellinen luottamus toisiimme, ei salaisuutta toisiltamme pienintäkään.
— Niin juuri, ei pienintäkään, — vahvisti setä Frans.
— Me näemme toisiamme joka päivä, eikä meidän välimme silti käy vanhaksi. Ilo meidän rakkaudessamme on oleva uusi joka päivä, mikä eletään… sitä minä siltä vaadin enkä vähempään tyydy.
— Siinä juuri sinun voimasi, — sanoi Kaija, — ja kaikista vähimmin minä soisin sinun olevan juuri sitä vailla.
— Mutta kolme vuotta on pitkä aika, — virkkoi setä Frans. — Etkö pelkää rakkautesi väsyvän?
Kaija naurahti hiljaisen naurun, onnellisen…
— Etkö sinä pelkää malttisi loppuvan? — kysyi hän vuorostaan.
Setä Frans pyöritti päätään ja naurahti niinkuin hänkin.
— Jaakob palveli seitsemän vuotta Raakelin tähden, — sanoi hän; — tottahan minä jaksan palvella kolme sinun tähtesi… kolme vuotta, jotka todellisuudessa tekevät kaksikymmentä, lisäsi hän, tuntien, että kolme vuotta on liian kaukana.