— Hiukkasen harmaata ohimoilla ja niskassa, niin, mutta ei koskaan noin paljoa kuin nyt.
— Minkäs sille tekee? — virkkoi setä Frans ja harasi kädellä tukkaansa, veitikkamaisesti myhähtäen: — Siitä sen nyt näet, että minä alan tulla vanhaksi.
Kaija kumartui silloin varovasti hänen ylitsensä, ikäänkuin lukeakseen kaikki näkemänsä harmaat hivukset.
— Tiedätkös, — puheli hän, — minusta tuntuu kuin jok'ainoa harmaa hivus tuossa olisi punottu minua varten.
Setä Frans katsahti häneen ja virkkoi, päätänsä nyökäyttäen:
— Niin on, siitä saat olla varma, iloinen ja varma.
— Iloinen ja varma, — toisti Kaija myhähtäen ja muisti itsekin kerran käyttäneensä samoja sanoja.
— Mutta miksi sinä tulit niin myöhään? — kysäisi hän äkkiä. — Minä pelkäsin jo sinun olevan sairaana.
Toinen naurahti, huomatessaan tuon pelvon-alaisen ilmeen, joka Kaijan kasvoille nousi joka kerta kuin hän siitä puhui.
— Katselin matkalla asuntoa teille, — selitti setä Frans.