Kokonaisen tunnin oli Kaija kävellyt lattiata edestakaisin… hän oli ottanut kätkyestä pojan ylös ja pannut hänet takaisin siihen, vähintäkään ajattelematta, miksi hän niin tai niin tekee… Kas tuossa poikanen kätkyessään loikoo, leikkien Frans sedän antamalla rämyllä ja katsellen sitä silmillä niin kerrassaan sedän silmien kaltaisilla, että Kaijan täytyi suutelemistaan suudella niitä. Poika pudotti rämyn, ja äiti oli juuri nostamaisillaan sitä ylös, kun kello soi. Nuolena riensi Kaija avaamaan ovea.
Niin tuskallista oli hänen pelkonsa ollut ja niin rajua hänen ilonsa nyt, että hän teki, mitä ei ollut tehnyt hamasta siitä saakka kuin naimisiin oli joutunut: riensi hänelle kaulaan.
Ja setä Frans sulki hänet syliinsä… kätki hänet kuin linnunpoikasen rintaansa vasten… näytti kuin Kaija olisi kadonnut hänen poveensa.
Tämä syleily oli riemullista, sanatonta laulua! Mutta siitä vavahtelevasta tavasta, jolla setä Frans useampia kertoja otti häntä päästä ja suuteli häntä silmiin, Kaija kyllä huomasi, kuinka paljon tuskaa setäkin oli kärsinyt.
Vihdoin hän päästi Kaijan irti, ja yhdessä he menivät arkihuoneesen. Siellä pakotti Kaija hänet istumaan korkeaselkäiseen tuoliin akkunan luona ja otti häneltä hatun ja kepin.
— Etkös sinäkin käy istumaan? — kysyi setä Frans, osoittaen tuolia vieressään.
— En, — vastasi toinen; — ensin tahdon sinua katsella oikein tarkasti.
Kaija huomasi, heti kuin valo oli kohdannut sedän kasvoja, että setä oli muuttunut siitä saakka kuin he viimeksi olivat nähneet toisiansa. Ensin hän luuli siihen syyksi pieniä, hienoja ryppyjä silmäkulmissa, mutta pian hän näki hänen tukkansa käyneen harmaaksi.
— Voi sentään! — huudahti Kaija, vilpitön suru syvässä äänessään. — Sinun kaunis, musta tukkasi! Voi että minun piti ennättää tehdä sun tukkasikin harmaaksi!
— Sinä et sitä ensinkään ole tehnyt, — vastasi toinen kartellen. —
Sellainenhan se on ollut jo kauan aikaa.