Musta, kihara tukka laski hiukan otsalle, niinkuin Frans sedälläkin, ja silmissä oli sama vaihteleva väri kuin hänelläkin, mutta suu ja leuka muodostuivat yhä enemmän äidin mukaan. Ainoa, minkä poikanen näkyi perineen Pietari Damilta, oli tämän lujarakenteinen, tanakka, pieni ruumis ja tavattoman siromuotoiset korvat.
Pietari Dam näkyi unohtaneen, että lasta on olemassakaan.
Sinä päivänä, jolloin Kaija lapsi sylissään oli hiljalleen astunut portaita alas, uuteen asuntoon lähtiessänsä, oli Pietari Dam seisonut ovessa ja katsonut heidän jälkeensä vesissä silmin, sydämessä se tunto, että noitten kahden mukana lähtee pois parhain, mitä hänellä on ollut. Moniahta tunti sen perästä ei hänen kasvoissaan ollut pienintäkään surun jälkeä. Viikon päivät sen jälkeen hän tuli kuulemaan, kuinka Helle jaksaa. Hänen lähtiessään Kaija saattoi hänet ovelle ja pyysi häntä tulemaan niin usein kuin vaan haluaa lasta nähdä.
Mutta sen koommin ei Kaija ollut häntä nähnyt. Hän kuuli Pietari
Damin hakeneen kuninkaalta lupaa naimisiin ennen eroajan päättymistä
ja toivoi vilpittömästi, että hänen hakemuksensa onnistuisi.
Ylimalkain ajatteli Kaija häntä kuten ventovierasta konsanaankin.
Sanattoman suostumuksen mukaan vietti setä Frans kaikki illat hänen luonaan. Hän tuli jo aikaisin iltapäivällä. Silloin he aina lukivat yhdessä tai läksivät kävelemään.
Ja Helle se istui kokonaan kiintyneenä mieluisimpaan leikkiinsä: rakenteli taloja, jotka aina romahtivat kokoon, kun hän suurella vaivalla oli saanut ne pystyyn, tai väänsi vettä pumpusta, joka ei milloinkaan tyhjentynyt. Kuultuaan setä Fransin askeleita eteisestä, hän nousi heti ja läksi tallustamaan ovea kohti. Ei ollut maailmassa mitään niin autuaan onnellista kuin istua Frans sedän hartioilla ja tuivertaa häntä tukasta tai köröttää kirkkoon hänen polvellaan, sedän vihellellessä niin kovin hauskasti.
— Keijo jotain Hellelle! — tuli sitten aina, ja setä Frans se ei milloinkaan väsynyt kertomasta. Hän tuhlasi pojalle kaikki ne hyväilyt, mitä ei uskaltanut Kaijalle antaa. Ja Kaija hymyili, tuota nähdessään. Setä Frans ei puhunut milloinkaan rakkaudestansa, mutta tuhansin eri tavoin hän osasi osoittaa Kaijalle hellyyttä ja saada hänet huomaamaan sen.
Kerran hän toi tullessaan suuren kiikkuhevosen.
— Se on Hellelle, — sanoi hän, vastaten Kaijan kysyvään silmäykseen.
Toisen kerran tuotiin amppeli eteiseen.