— Minä huomasin, — niin kuului puolusteleiva selitys, — minä huomasin sinun välisti satuttavan itseäsi nurkkakaappiin pimeässä.
Ja kerran taas hän toi mukanaan nahalla vuoratun kapan.
— Älä nyt toru minua, mutta minä pelkään, että sinua palelee tuossa vanhassa kapassa, — niin hän virkkoi ja muitta mutkitta ripusti sen Kaijan hartioille.
Setä Frans ajattelee häntä alati — tuo tieto teki Kaijan sanomattoman onnelliseksi… ja kun he sitten kolmisin piehtaroivat lattialla, yhtä innokkaasti kisaan kiintyneinä, silloin — niin Kaijasta tuntui — ei puutu kuin yksi seikka hänen täydellisestä onnestaan.
* * * * *
Säännöllisesti he joka sunnuntai läksivät yhdessä Oringeen. Toinen heistä oli olevinaan prinssin adjutantti, toinen prinsessan hovineitsyt, ja kummallakin oli erittäin rauhoittava vaikutus sairaasen. Jos he kerrankin jäivät tulematta, kävi hän heti levottomaksi ja rajuksi. Senpä tähden he kävivätkin siellä säännöllisesti.
Kaijasta tuntui, ett'ei hän milloinkaan saata suorittaa velkaansa niiltä monilta vuosilta, jolloin äitiä oli pidetty poissa hänen tajunnastaan, jolloin äiti oli ollut kuin kuollut häneltä. Eikä hän mielestänsä milloinkaan voi maksaa sitä velkaa, jota isä kasvattaa yhä suuremmaksi päivästä päivään. Häntä painoi tuo ajatus: kuinka hän saisi korvatuksi kaiken sen, mitä isä niin monen vuoden kuluessa oli laiminlyönyt?
Setä Frans huomasi, kuinka tuo tunto on vähällä muodostua sairaaloiseksi hänessä. Siksipä hän kerran virkkoi tyyneesen tapaansa:
— Jos minä kerran hänen mielestään kelpaan prinssin sijaiseksi, niin saattaisit sinäkin hyväksyä minut.
Ja silloin hävetti Kaijaa.