Kaatuukohan Tafelvuori todellakin kerran Selmatt'in kylän päälle, ja mikä tulee silloin meidän kohtaloksemme? Kuunneltuani majatalossa koulumestarin tyttären Dugloren kanssa miesten puheita en saanut tuota kysymystä mielestäni. Väliin minusta tuntui toivottavalta että niin tapahtuisi, väliin taas pidin sellaista toivomusta rajattoman halpamaisena. Lukemattomia kertoja sain kammottavissa yöllisissä yöllisissä unissa kokea tuon maanmullistuksen, ja aamulla kiitin Jumalaa nähdessäni punanokkaisten alppivaristen lentävän esiin männyistä ja kuusista, jotka yhä edelleen riippuivat kiinni vuorenkallioseinässä.
Tuohon aika ajoin uudistuvaan toivomukseeni, että Tafelvuori hautaisi alleen Selmatt'in asukkaineen päivineen, oli minulla erityiset syyt. Sen saivat aina hereille ankarat kuritukset, joilla isäni Klaus tuon tuostakin syystä tai syyttä minua kidutti, ja jotka olivat aina odotettavissa hänen käytyään tarkastamassa ostamiaan peltoja ja niiden rajapyykkejä. — Tämä on sitä varten, ettet konsanaan unohtaisi, minkä rajojen sisällä sinun on pysyminen! hyvitteli hän minua, mutta usein kyllä sain selkääni muutoinkin, ilman tuotakaan erityistä aihetta. — Ihmisen sydämen aivoitus on paha hamasta lapsuudesta! lausui isä, ja hänen lyöntinsä yllättivät minut odottamattomasti kuin rajuilma, joka tulla suhahtaa vuorten takaa. — Elä pane tätä pahaksesi, Jost, sanoi hän. — Me olemme vuoriväen sukua, ja suonissamme virtaa hurjaa verta, jota ei ikinä voi kylläksi taltuttaa ja kurittaa!
Isäni mielestä oli nähtävästi odotettavissa vaaraa siitä että minä kasvoin solakaksi ja notkeaksi poikaseksi ja että minulla tietämättäni oli taito päästä jokaisen suosioon. Ei ollut tarpeen muuta kuin että joku sanoi: — Sepä vasta on kaunis, näppärä ja teräväpäinen poika, tuo teidän Jost! — ja heti odotti mieletön kuritus poikaa, joka ei ollut tiennyt mitään pahaa aavistaa.
Mutta minä olin herkkä loukkauksille, ja nuo aiheettomat selkäsaunat herättivät mielessäni salaista raivoa isääni kohtaan, ja rajattoman närkästyksen vallassa huudahdin kerran:
— Isä, soisin että Tafelvuori kukistuisi ja surmaisi meidät molemmat!
Isän silmissä säihkyi vimma.
— Siinä sinun kelvottomuutesi tulee ilmi. Ja noiden kauniiden peltojenkin soisit hukkuvan, jotka olen ostanut, — ostanut sinua varten sinä hylkiö!
Ja hänen suunnattomilla nauloilla varustetut vuorikenkänsä veivät minulta tajunnan. Alkaissani jälleen tointua huomasin äitini voitelevan muhkujani ja haavojani, ja kun avasin silmäni, hän hyväili ja suuteli minua. Hillittömästi kuin uutta elinvoimaa ahmiakseni imeydyin kiinni hänen huuliinsa, sitten aloin haikeasti itkeä ja hän teki samaten, ja kiihkeästi toisiamme syleillen vuodatimme nyt viljavia kyyneleitä. — Äiti, kulta äiti, sinä, sinä olet hyvä! sopertelin yhtä mittaa, voimatta ajatella mitään muuta. Upotin sormeni hänen niskaansa ja painoin kasvoni hänen suortuviinsa, ja vähitellen nuo kyyneleet ja hyväilyt tuottivat minulle hoivaa ja kevensivät mieleni. Luulen tuonpäiväisistä kokemuksistani johtuvan, että henkistä tukea hakiessani myöhemminkin aina olen pikemmin turvautunut naisiin kuin miehiin.
Isääni hävetti hieman huomatessaan että minua kylässä säälittiin, ja vähitellen hän kuritukseen nähden kävi järkevämmäksi, varsinkin kun hänen myöskin täytyi myöntää itselleen, että minä ikäisekseni olin varsin toimelias ja ripeää poika. Mutta luonnollisesti minä en enää voinut luottavaisesti häntä lähestyä enkä tuntea todellista rakkautta häntä kohtaan, vaan iloitsin salaa, kun hän tarttui matkasauvaansa.
Kuten ennenkin hän läksi syksyllä kauppamatkalle, ja louhoksessa pysyi kaikki ennallaan. Toisten poikien kansan käyskentelin hakemassa liuskakivestä ha haikalanhampaita ja muita kivettymiä, jotka sitten myytiin muutamasta lantista eräälle kulkukauppiaalle. Käytävistä ja rotkoista loistivat työmiesten lamput, rattaat pyöriä ratisivat pitkin maanalaisia sokkeloita, kosteilla, palaneelta haisevilla seinillä mateli limaskaisia, kultapilkkuisia salamantereita, ja kesällä tulvahti sieltä vastaan viileä, talvella kosteanlämmin ilma. Mutta minua ei koskaan miellyttänyt oleskelu noissa synkissä, puisilla pylväillä pönkitetyissä onkaloissa, ja katosta tipahtelevat ja seiniä pitkin valuvat pisarat saattoivat mieleni alakuloiseksi. Minusta oli kuin olisivat henget hiljaa itkeneet, ja kun jostakin kaukaisesta sopukasta saapui korvaani salaperäinen ääni, ikäänkuin kivi olisi huokaissut, silloin tuntui minusta louhos olevan vielä syvemmällä maassa sijaitsevan helvetin esikartano. Ulos, ulos tuonne, missä Luojan päivä paistaa! En voinut käsittää ihmisiä, jotka päivät pitkät työskentelivät louhoksessa, ja päässäni pyöri ajatus: »Mitä houruja ovatkaan selmattilaiset, kun kaivamistaan kaivavat itselleen hautaa!» Mutta ikäänkuin olisi tehty yhteinen sopimus, ei kukaan enää maininnut sanaakaan siitä, että louhoksesta voisi koitua kylälle vaaraa.